Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Munro Alice: Viha, ystävyys, rakkaus, 3. painos, 2010
Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage, 2001
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 398
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minun on vaikea kuvitella mitään nautinnollisempaa luettavaa kuin Alice Munron novellit: niiden lukeminen on silkkaa juhlaa. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelma sisältää yhdeksän laadukasta novellia, toinen toistaan hienompia tarinoita.

Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät -novelli aloittaa kokoelman sellaisella tarinalla, että lukijalta lyödään ilmat pihalle. Kyseessä ei ole mikään nopeatempoinen tai mutkikas juonenpunonta, vaan hyvin niukka ja viipyilevä, mutta samalla vangitseva ja yksityiskohtiin pureutuva kerrontatapa. Novellin päähenkilö Johanna on palvellut pitkään herra McCauleya ja hänen tytärtään. Hänellä on kuitenkin salaisuus, joka saa hänet laskemaan koko elämänsä yhden kortin varaan. Vaikka lukija aavistelee, että tässä ei hyvin käy, kertojalla onkin muutama yllätys takataskussaan. Lopulta juonesta tulee tämän novellin tähti. Tai no, kyllä tähdeksi nousee myös Johanna, harmaa hiirulainen.

Kohtalo, sen voima ja valta ja sen mukanaan kantamat elämän käännekohdat, jotka sisältävät kaikki maailman mahdollisuudet. Ihmiset, jotka seisovat risteyksissä, tai ihmiset jotka oivaltavat jotain elämästä. Se mitä muistetaan on erään novellin otsikko ja kiteyttää paljon Munron teemoista. Sen aiheensa on syrjähyppy, jonka yksityiskohdat on säilytettävä muistissa ja toisaalta muutettava, jotta sen kanssa voisi elää. Ja jotta arkensa kanssa voisi elää: Nuoret aviomiehet olivat siihen aikaan ankaria. Vain vähän aikaisemmin he olivat olleet kosijoita, melkein huvittavia otuksia hillittömässä ja epätoivoisessa seksinpuutteessaan. Mutta nyt, saatuaan mitä halusivat, he olivat päättäväisiä ja paheksuvia. He lähtivät töihin aamuisin siististi ajeltuna, solmio poikamaiseen kaulaan sitaistuna, viettivät päivän ties mitä raataen, palasivat kotiin illalliselle luodakseen arvostelevan katseen tarjolla olevaan ateriaan ja avatakseen sanomalehden kilveksi itsensä ja keittiön sekamelskan, vaivojen ja tunteiden ja vauvojen väliin. (S.273.)

Huumori, jota voi nähdä ihmisen elämän surkuhupaisuudessa ja melankoliassakin, iskevät puolestaan novellikokoelman viimeisessä tarinassa Karhu tuli vuoren takaa. Siinä aviomies joutuu seuraamaan sivusta, kun hänen dementoitunut vaimonsa rakastuu toiseen mieheen.  Huumoria on myös Pilarissa ja palkissa, jossa nainen käy kauppaa kohtalon kanssa tai Queenissä, jossa pikkurouvan rooli houkuttelee tytönhupakon mennessään. Paljon, niin paljon näissä novelleissa on kotirouvan ja vaimon rooleihin ladattuja oletuksia ja odotuksia, epätoivoista onnen tavoittelua ja haikeutta tavallisen elämän rajojen edessä.

Vaikeat aiheet - sairaudet ja kuolema - eivät Munroa pelota. Hän käy niitä päin rohkeasti ja varmasti ja kirjoittaa niistä kaunistelematta. Silti hän osaa nostaa myös pienet asiat merkityksellisiksi, kauniiksi ja pysäyttäviksi. Novellisssa Nokkoset nainen tapaa yllättäen lapsuudenystävänsä. Hän muistaa heidän yhteiset leikkinsä ja kiintymyksen, jota hän tunsi poikaa kohtaan. Kun he aikuisina kohtaavat, käy ilmi, että mies muistaakin eri asioita kuin hän, eikä yhteys olekaan niin mutkatonta kuin lapsena. Silti, kun he taas kokevat yhdessä jotain kummallista, he löytävät vanhan luottamuksen, mutta myös jotain suurempaa. Yhtäkkiä nainen näkee miehen surun, jolle ei maailmassa ole mittaa.

Munron taide on omaäänistä, mutta siinä on tunnistettavissa Raymond Carverin vaikutusta, joka puolestaan pohjaa amerikkalaisen realismin perinteelle. Mieleeni nousevat John Steinbeckin novellikokoelma Punainen poni tai John Williamsin puhutteleva romaani Stoner. Nämä kertojat ovat puolestaan jotain velkaa James Joycen luomalle modernille kirjallisuudelle. Näiden kerronnan mestarien henkilökuvaus on niin totta ja tulee niin lähelle, että lukijan on vaikea päästä henkilöistä irti. Siinä he tuntuvat käyvän vierellä pitkän aikaa viiltävän todellisina.

Munron novelleissa on useimmiten päähenkilönä tai kertojana nainen. Kertojaäänenä voi olla ulkopuolinen tarkkailija tai sitten seurataan minäkertojan ajatuksia ja havaintoja. Minäkertoja saattaa kuitenkin kertoa toisen ihmisen tarinan, eli hän ei olekaan itse tarinan tärkein henkilö, mutta näkee tai pohtii toisen henkilön elämän kautta omiakin valintojaan. Näin käy esimerkiksi novellissa Queenie tai novellissa Perintökalusto. Tarkkailija-kertoja on usein kirjoittamisesta haaveileva nainen, eronnut oman tiensä kulkija, joka joutuu kasvokkain menneisyytensä kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennostyö on kirkasta ja piirun tarkkaa. Hän loihtii esiin novellien haikean tunnelman, eikä lukijalla ole epäilystäkään, etteikö joka lause ole juuri sitä, mitä Munro on kirjoittanut.

Olen aiemmin lukenut Munrolta vain Kerjäläistyttö-teoksen. Siinä on toisaalta yhtenäinen juoni - sama päähenkilö - mutta sen tarinoissa on itsenäisiäkin piirteitä. Olin häikäistynyt jo Kerjäläistytöstä, vaikka sitä on mainittu Munron hajanaisimmaksi teokseksi. Olen vakuuttunut siitä, että Munro on Nobel-palkintonsa ansainnut ja onnittelen itseäni siitä, että minulla on vielä monta hänen teostaan lukematta. Toivoisin, että hänen kirjojaan riittäisi luettavakseni loppuelämäkseni.


Viha, ystävyys, rakkaus on luettu myös Pienessä kirjastossa, Kirjakaapin avain -blogissa, Kuutar lukee -blogissa ja  Tea with Anna Karenina -blogissa. Kannattaa käydä lukemassa myös Kirjainten virrassa -blogin Hannan analyysi Alice Munron tuotannosta.

Kuittaan novellikokoelmalla HelMetin vuoden 2017 -lukuhaasteen kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne (oikeastaan jopa kolme!). Saan samalla luettua yhden kirjan TBR100-listaltani, ja kaiken huipuksi osallistun Ompun novellihaasteeseen, johon voidaan laskea yhdeksän novellia lisää. Olen veikannut, että tuossa haasteessa saadaan luettua 1012 novellia ja luulenpa, että lopulta aika helpostikin. Missähän lukemissa nyt ollaan menossa? Novellikokoelmasta saan aineksia myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen, mutta tähän aiheeseen palaan myöhemmin.