Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää, 2016
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 254
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



 - Olet sitten siellä.
 - Olen.
 - Sinun takiasi minä. 
 - Joo. (S. 216 - 217.)

Näin Kelpo puhelee pojalleen Aimolle jätteässään hänet Rauha-tadille asumaan ja lähtiessään itse tienaamaan talorahoja. Lähes samoilla sanoilla Kelpon äiti hylkäsi hänet huutolaiseksi noin 20 vuotta aiemmin.

Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää -kirja herätti kiinnostukseni Atena-kustantamon esitteestä. Esitteen mukaan kirjassa kerrotaan Kelpo-nimisestä huutolaispojasta ja tämän lapsenlapsesta Mikasta. Erityisesti huutolaispojan tarina kiinnosti minua, koska pappani oli sellainen. Kirjan lukemisesta tulikin minulle sukellus oman sukuni historiaan.

Kirja alkoi niin intensiivisesti, että itkin jo luettuani pari sivua. Kelpon kohtalo on kova, mutta ei onneksi aivan toivoton, sillä Kelpo on selviytyjä. Melko pian lukiessani päätin, että oman Kalle-pappani huutolaisaika ei ollut noin pahaa aikaa. Päätin, että ajattelen papalleni onnellisemman lapsuuden, tai muuten en pysty lukemaan kirjaa. Tämä ajatus kantoi eteenpäin, ja alkoihan Kelpon elämäkin siitä sujua.

Kirjan alussa eletään vuotta 1910. Kelpo on noin kymmenenvuotias joutuessaan ensimmäiseen huutolaispaikkaansa. Vuonna 1910 oma pappani oli 9-vuotias ja joutunut huutolaiseksi ehkä vähän nuorempana. Pappani isä oli lähtenyt Amerikkaan ja jättänyt vaimonsa ja viisi lastaan kotimaahan. Lähtikö hän etsimään perheelleen onnea vai lähtikö hän etsimään omaa onneaan? Pitikö muiden tulla perässä vai pitikö hänen tulla takaisin rikkaana miehenä elättämään perheensä vai aikoiko hän vain paeta paikalta? Tätä ei tiedä kukaan, eikä isopapan kohtalosta Amerikassa ole mitään tietoa.

Kelpolla ei ole isää, mutta äiti ja pikkuveli kyllä on. Äiti jättää Kelpon huutolaiseksi: - Kunhan vain muistat. Olla. (S. 7.) Miksi hän hylkää poikansa? Mitään tarkkaa syytä ei kerrota, paitsi että olosuhteet ovat köyhät. Kelpo tuntuu kuitenkin hyväksyvän äitinsä teon ja toivookin hänelle ja pikkuveljelle parempaa elämää, nyt kun hän ei enää ole äidin ruokittavana. Ruokaa hän ei saa tarpeeksi isäntäperheessäänkään, joten lukija näkee Kelpon äidin teon julmuuden hyvin läheltä. Kelpon on elettävä asian kanssa koko elämänsä ja opittava olemaan mies ihan omin neuvoin.

Kalle-pappani perheen kohtaloksi kävi lopulta jokin kulkutauti, johon perheen äiti ja kaksi lasta kuolivat. Jäljelle jääneet kolme lasta sijoittuivat miten sattuu. Vanhin oli kai jotenkuten työikäinen ja nuorin sijoitettiin sukulaisiin (hänen kohtalonsa oli ilmeisesti surullisin) ja pappani joutui huutolaiseksi. Millaisessa perheessä hän oli "orjana"?

Kyselin äidiltäni tarkempia tietoja pappani kohtalosta, ja hän vakuutti, että ilmeisesti huutolaispaikka oli ollut hyvä, koska pappa piti vielä aikuisenkain yhteyttä taloon. Pappani ei myöskään ollut millään tavalla katkera ihiminen. Sen verran äiti on kuitenkin aina puhunut, että papalleni oma perhe oli äärettömän tärkeä, koska hänellä ei lapsena sellaista ollut.

Ihalaisen kirjaa lukiessani oivalsinkin, mitä tarkoittaa se, että sukupolvien ketju kantaa taakkojaan tai onneaan aina "seitsemänteen polveen". Mitä miehen pitää -kirjassa Kelpon elämänvaiheet heijastuvat hänen lapsenlapseensa Mikaan. Kelpo neuvoo pojanpoikaansa ihan suoraankin, mutta ennen kaikkea Mika etsii omaa miehenä olemistaan, kuten Kelpokin aikoinaan. Suhde omiin lapsiinkin toistuu: Kelpon äiti hylkää lapsensa, Kelpo hylkää oman lapsensa ja Mika on avioeroisä, joka näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu.

Meidän perheessä Kalle-papan huutolaisuus näkyy edelleen, mutta se näkyy sillä tavalla hyvänä asiana, että pappa osasi arvostaa omaa perhettään. Hänen huolenpitonsa näkyy hänen esikoislapsessaan eli minun äidissäni ja se on siirtynyt meihin kahteen sisareen. Mitään tärkeämpää ei ole kuin pitää huolta läheisistä ihmisistä, jotka meille on annettu huolehdittaviksi. Meillä on ymmärrys siitä, että kaikki he voivat kadota milloin vain. Huutolaisuus on jättänyt meille tämän tiedon.

Jos joku jaksoi lukea tämän pohdinnan tänne asti, on varmaan oivaltanut, että Mitä miehen pitää -kirjasta tuli minulle tärkeä kirja. Kelpon tarina teki siitä minulle läheisen. Kirjan minäkertojan, nykyajan Mikan, kipuiluista sen sijaan en jaksanut oikein innostua. Tuntui, että nämä jutut on niin nähty. Pientä ruikutuksen makuakin on ilmassa, me naiset kun olemme niin itsekkäitä ja ovelia. Enemmän kuin mieheksi kasvamisesta haluaisin lukea kirjoja ihmiseksi kasvamisesta, mutta ymmärrän, että tällaiselle miespohdinallekin on tarvetta - pohdinhan minäkin paljon naisena olemista ja "rooleja, joihin en mahdu". Mitä miehen pitää on siis ehdottomasti ennen kaikkea miesten kirja, mutta kyllä sen saattoi nainenkin lukea vallan mielihyvin. Sivut kääntyilivät nopsaan tahtiin ja Kelpoa kohtaan syttyi suuri kunnioitus, kuten koko Suomea rakentanutta sukupolvea kohtaan.

Lukukeskuksen Lukuviikon teemana on tänä vuonna Monta tietä tarinaan. Mitä miehen pitää -kirjan tarinaan sukelsin oman sukuni kautta. Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa ja Eniten minua kiinnostaa tie. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.