Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi, 1999
Alkuteos: El año del diluvio, 1992
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Leppeä tuuli kantoi verannalle viikunan tuoksun. Sisar Consuelo veti syvään henkeä; peremmällä puutarhassa, leikatun sypressiaidan takana, pilkotti hedelmätarha, sen keskellä oli pieni lampi, ja kauempana, siellä missä vihannesmaat ja hedelmäpuut loppuivat, maa kohosi viiniköynnöksiä kasvavina penkereinä. Hän saattoi tuolta tarkkailupaikaltaan erottaa rypäleitä. (S. 23.)

Eduard Mendozan Tulvan vuosi on kesän lukulistani kummajainen. Miten tällainen kotimaisen kirjallisuuden ystävä ryhtyy lukemaan tuiki tuntemattoman espanjalaiskynäilijän kirjaa?

Syitä on kolme. Ensinnäkin otin keväällä tavoitteekseni lukea HelMetin Kirjan vuoden -haasteen, ja tässä on kirjailija, jolla saan haastekohdan numero 35 toteutettua: kirjailija, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla.

Kirjastossa oli muitakin E. M. -nimikirjaimisia tarjolla (kuten tamperelainen Eeva-Liisa Manner), mutta Mendozan teoksen nimi Tulvan vuosi sattui olemaan sama kuin keväällä lukemani Margaret Atwoodin Year of the Flood. Halusin tietää, onko kirjoissa mitään samaa. Eipä ollut ei. Ja sitten taas oli jotain... Molemmissa kirjoissa uskonto on tärkeä aihe ja kansan jakautuminen hyvä- ja huono-osaisiin tuo juoneen jännitteitä.

Kolmas syy valintaani oli Keltainen kirjasto. En muista pettyneeni yhteenkään Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistuun kirjaan. Nytkin sarja takasi laadun. Tarja Härkösen käännös oli napakka ja selkeä, vaikka Eduardo Mendoza kirjoittaa pitkiä kappaleita ja sijoittaa dialogin osaksi juoksevaa tekstiä. Kirja osoittautui erinomaiseksi.

Eduardo Mendozan Tulvan vuosi sijoittuu Espanjan sisällissodan (1936 - 1939) jälkeiseen aikakauteen, 1950-luvulle. Päähenkilö on nunna. Luitte aivan oikein: nunna. Eletään siis kuitenkin 1900-lukua, ei keskiaikaa. Nunnan, sisar Consuelon, johtaman luostarin sairaalatilat alkavat olla niin ränsistyneet, että hän saa uuden idean luostarin käyttötarkoituksesta. Koska lähikaupunki tarjoaa jo uusia sairaalapalveluja, ränsistynyttä luostarisairaalaa ei kannata lähteä remontoimaan, vaan sen voisi muuttaa vanhainkodiksi. Idea on hieno, mutta remontin rahoitus puuttuu. Niinpä nunna lähtee etsimään rahoittajia ja päätyy lähiseudun rikkaimman tilanomistajan, Augusto Aixelà de Collbatòn, pakeille. Seuraa intohimoinen rakastuminen.

Tiedän. Rakkaustarina on kliseinen ja voisi toimia keskiaikaisen romanttisen tarinan aiheena, mutta toimiiko se 1900-luvulla? Epäilin kirjan alkua ja olin jo heittää kirjan lukemisen kesken. Mutta asetelma toimii kuin toimiikin, sillä Mendoza on piilottanut tarinaansa yhtä ja toista yllättävää. Kaikki ei ole sitä, miltä pinnalta näyttää. Tarinan taustalta alkaa paljastua politiikkaa, joka mutkistaa juonta melkoisesti.

On pakko palata Espanjan sisällissotaan, jonka voittajina olivat Mendozan teoksen rakkaussuhteen osapuolet: suurtilalliset ja katolinen kirkko. Sota päättyi kansallismielisten voittoon ja diktaattori Francon valtaannousuun. Tulvan vuosi sijoittuu Espanjan maaseudulle, katalonialaiseen pieneen kylään, ja vaikka sota on päättynyt, tunnelma on sähköinen ja epävakaa. Vuorilla piileskelee vielä tasavaltalaismielisiä salakuljettajia, joille suurtilallinen on edelleen vihollinen. Eletään kuivaa kesää, ja kun lopulta saadaan vettä, sitä tulee myrskyämällä ja liikaa - ja yhtäkkiä kaikki jännitteet alkavat purkautua.

Tarina on rakkaustarinana melko yllätyksetön, alussa hyvinkin ennalta-arvattava. Toki espanjalaisuus lämmitti kummasti kolkon suomalaiskesän lukijaa. Lopulta kuumuus, tulva ja ukkosmyrsky, luostari, kartano ja vuoret sekä intohimon ja politiikan myllerrykset tempaisivat mukaansa. Tarinan näennäinen viattomuus, johon lukija on houkuteltu mukaan nunnan hyveellisyyden myötä, onkin jotain muuta. Mendoza osoittautuukin melkoiseksi velhoksi, sillä kirjan viimeiset 50 sivua oli pakko lukea henkeään haukkoen - kuka tässä puhuu totta?

Lopussa koetaan häivähdys voittajien rappiosta, kun kaunis, intohimon näyttämönä toiminut hedelmätarha ja verannalta aukeava maisema ovat muuttuneet: Kukkulalla, missä ennen kasvoi sinimallasta ja viinitarhat levittäytyivät laajoina penkereinä, seisoi nyt nyt tasaisin rivivälein kymmeniä kaksikerroksisia valkoisia huviloita autotalleineen ja puutarhoineen. Puutarhat oli eroteltu toisistaaan valkoiseksi kalkitulla aidalla, ja kussakin niistä huojahteli yksi pieni ja paljas puunranka. (S. 142.) Mutta rappio ei ole kuitenkaan kirjan viimeinen näkymä, sillä viimeinen sana kuuluu sisar Consuelolle.


Tulvan vuosi on luettu blogeissa Nannan kirjakimara, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata, kulttuuripohdintoja, Akanvirtaa, Kirjakaapin kummitus ja Ullan luetut kirjat.

Kuittaan kirjalla toisen pisteen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi maaseudulle sijoittuvaa kirjaa, tämän Mendozan pienen helmen ja Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken -teoksen, joissa molemmissa on kiellettyä, intohimoista rakkautta. Onko maaseudulla villimpää elämää kuin kaupungeissa? Näillä kahdella teoksella olen saavuttanut arvonimen mäkitupalainen.