Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset, 2014
Kustantaja: Teos
Kansi: Pekka Laitinen
Sivuja: 469
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




- Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä. Jos kohta Volter Kilven Saaristolaissarja, ehdottomasti yhtenä jakamattomana kokonaisuutena avautuva, on myös kahdeksan itsenäistä tekstiä. (S.5.) Volter Kilven koti- ja sielunmaisemasta tempaistaan liikkeelle kahden kaveruksen, hyvämuististen ja lukeneiden miesten, Aimon ja Köpin, merisoutumatka Kustavista Hailuotoon.

Kun lukija astuu veneeseen näiden veijareiden seuraan, eipä hän paljon voi aavistaa, millaiselle huimalle kulttuurimatkalle hänet paiskataan. Lopputulos on kuitenkin kiistaton: Juha Hurme on kirjoittanut 2000-luvun tärkeimmän suomalaisen kirjan. (Tai no, Sofi Oksasen Puhdistus ehkä kilpailee samasta määritelmästä, ja täytyy kai myöntää, että ihan kaikkia 2000-luvun suomalaisia kirjoja en ole kuitenkaan lukenut. Pakkohan tässä olisi ottaa kantaa myös kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden määritelmiinkin, mutta niputan ne nyt samaan ryhmään: kirja). Sen lisäksi, että Hurme on kirjoitanut 2000-luvun tärkeimmän kirjan, hän on kirjoittanut Suomen historian hauskimman kirjallisuushistorian. Ei enempää eikä vähempää.

Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset  kuuluu jokaisen kirjallisuuden rakastajan yöpöydälle. Se on humanistin opas humanismin syvimpään olemukseen, tinkimätön pamfletti taiteen ja kulttuurin puolesta, kirjallisuuden korkeaaveisua kannesta kanteen: Taide ei ole ikinä ajassa kiinni. Taide ei ole mukavaa. Taide ei selitä eikä opeta. Taide ei vikise, se vie ja panee sinut selkä seinää vasten, tarttuu raivelista kiinni ja sanoo: ajattele itse, kukaan ei ehdi nyt avuksi. (S. 53.)

Miten Juha Hurme tekee sen? Aimo ja Köpihän vain soutavat ja puhuvat. Heidän matkansa etenee hitaasti pitkin Suomen länsirannikkoa. Paikkakunnat tuovat soutajien mieleen kirjailijoita ja miesten tarinointi singahtaa aiheesta toiseen. Merellä on vastatuulta, myrskyäkin, on tyyntä ja on sopivaa tuulta, välillä soutaminen on näännyttävää - jopa siinä määrin, että kaverusten sanallinen arkkukin ehtyy (mikä on erittäin harvinaista) - välillä päästään etenemään purjeella. Luonto tarjoilee yllätyksiä:
   - Ei saatana, lisäsi Köpi, me ollaan eksytty.
Ja niinpä he olivatkin, vaikka eivät sentään mitenkään kohtalokkaalla tavalla, vaan oikeastaan sopivasti, tämänlaatuisen esteettis-filosofisen soutuvaelluksen luonteeseen natsaten, suorastaan piristävästi. (S. 53.)

Soutajien tahdissa myllää myös lukijan mieli. Välillä hengästyttää, sitten naurattaa ja lopulta itkettääkin, sillä niin vauhdikkaasti, antaumuksella ja viisaasti ystävykset ruotivat kirjallisuuden, teatterin ja musiikin syntyjä syviä. He miettivät maailman, jumalan (-Tämä on saarna jumalasta pienellä j:llä!) ja ihmisen olemusta ja merkitystä, taiteen määritelmää ja historian kummallisuuksia.

Kun päivän (tai yön) soudut on soudettu ja lähestytään leiripaikkaa, kuullaan paikallinen kansantarina. Näin soutumatkan ehkä ylevätkin mietteet ankkuroidaan takaisin maanpinnalle, tavallisten ihmisten keskelle, sillä se on Hurmeen ydinajatus. Hurme nimittäin riisuu kulttuurin kaikesta pönötyksestä. Hän tekee siitä joka jätkän etuoikeuden. Missään kohtaa mikään taide ei ole niin sanotusti korkeaa, vaan se on kaikkien yhteistä, yleistä ja mitä suurimmassa määrin suositeltavaa.- Aion puhua kuin ruuneperi kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergistä. Koska hänen nimeensä on, hänestä itsestään riippumattomista syistä, tarttunut niin paljon vinoutuneiden tulkintojen kuonaa, unohduksen sienirihmastoa ja aikakausien ruosteista patinaa, kutsun häntä jatkossa selkeyden vuoksi Jussiksi, aivan kuten sinä, samoin perustein, puhuit eilen Kivestä Stenana. (S. 330.)

Hurme on kirjoittanut Nyljettyihin ajtuksiin esseen toisensa perään, mutta ne tarjoillaan sellaisella innolla ja sopivasti matkanteon ryydittämänä, että lukijan mieli pysyy valppaasti mukana, vaikka ei olisi kyseisestä taiteilijasta aiemmin kuullutkaan. Eniten mieltäni lämmittivät tietysti kirjallisuuden historian tutut ja tuntemattomat suurmiehet (ja muutama nainenkin), jotka Juha Hurme on asettanut samalle viivalle. Hänen kykynsä intoutua Stenasta ja Jussista siinä missä August Pyölniitusta tai Josef Julius Wecksellistä on sitä luokkaa, että lukija haluaisi saman tien tarttua kaikkiin niihin teoksiin, joita tämä armoitettu innostaja mainitseekaan.

Juha Hurme on kulttuurijätkä, jota ilman suomalainen teatteri ja kirjallisuus olisi valtavan paljon tylsempää. Hurme on tinkimätön tekijä, ja hänen näkemyksensä on niin maalaisjärkinen ja riemastuttava, että lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Ja pässiksi tässä itsensä tunteekin, sillä sellainen määrä kirjallisuutta ja kulttuurin tuntemusta tällä miehellä on muistissaan ja ajattelussaan sisäistettynä.

Lopuksi siteeraan vielä Aimoa, joka kadehtii Poroholman leirintäalueella rugbylätkämatsin kuuluttajan äänentoistolaitteita:
-Jos minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain. (S. 61.)

Nyljetyt ajatukset on luettu ainakin näissä blogeissa: Donna Mobilen kirjat, Lainamaailmat ja Ullan luetut kirjat. Juha Hurme voitti teoksellaan vuoden 2015 Jarkko Laine -palkinnon ja Lause-Finlandian. Toivottavasti palkinnot tuovat kirjalle lisää lukijoita, sillä tämä kirja ei tee itsestään numeroa. Se vain on aidosti sitä mitä on: kirjojen kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!