Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 364
Mistä sain kirjan: oma ostos

Tommi Kinnusen Lopotti oli minulle ilman muuta vuoden odotetuimpia teoksia, koska Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys  teki minuun lähtemättömän vaikutuksen vuonna 2014. Se oli sellainen kirjallinen menestys, että toiseen teokseen latautui väistämättä paineita. Mutta eipä hätää: kun arvosteluja Lopotista alkoi ilmestyä, aloin odottaa laatukirjallisuutta. Tartuin Lopottiin yhä suuremmin odotuksin, enkä joutunut pettymään yhtään. Kun olin lukenut kirjasta ensimmäiset 100 sivua, huokailin onnellisena: mikä lukunautinto! Yritin selvittää, miten tuo Kinnusen-pahalainen sen oikein tekee. Miten hän saa lukijan syömään kädestään?

Näin lähelle selitystä pääsin: Kinnusen lause on niin luonteva, että siihen asettuu kuin kotisohvalle. Kieli ei yritä olla mitään erikoista, ja siitä huolimatta se kertoo kaiken. Kinnunen luo taitavasti kohtauksia, joissa kieleen kätkeytyy kuin huomaamatta kauneutta. Hän kirjoittaa teoksiinsa suomalaisuuden kuvia ja historiaa, joista jokainen voi tunnistaa palan itseään: Tuomas sulkee silmänsä. Hän istuu yhdessä serkkujensa kanssa traktorin heiluvalla perälavalla tyhjien apulantasäkkien päällä. He ajavat paapan kyydissä kytötietä läpi tiheän kuusimetsän. Sen pohja on täynnä pehmeää, vaaleanvihreää sammalta, ja ilma on viileää ja kosteaa, melkein kylmää. Yhtäkkiä metsä loppuu ja he saapuvat valtavan viljelyslakeuden reunalle. Niin kauas kuin voi nähdä, lainehtivat äärettömät ohrapellot. (S. 132.)

Siinä sitä ollaan: Tunnistan traktorikyydin, tunnistan serkut, tunnistan apulantasäkit, sammalen ja ohrapellotkin. Tulee olo, kuin olisin itse päähenkilönä. Kirjoittaako tuo Kainuun šamaani siis oikeastaan minustakin? Annapas olla, kun Kinnunen alkaa luetella Pohjanmaan radan asemia. Junassahan istun minä, matkalla opiskelukaupunkiini! Entäpäs kun Kinnunen kuvailee uimista mökillä? Siellä ui jokainen suomalainen.

Lopotti kertoo kaksi elämäntarinaa ja limittää samalla kaksi aikakautta. Päähenkilöinä ovat Tuomas ja Helena. Helena on Tuomaksen sokea täti, joka on jo 9-vuotiaana joutunut jättämään kotinsa, kun hänet on lähetetty sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä hänet opetetaan olemaan mahdollisimman tavallinen, kävelemään pystypäin, ettei vain erottuisi näkevistä. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuomaskin lähtee kauas, mutta omasta halustaan. Isossa kaupungissa hän ehkä sulautuisi ympäristöön ja saisi olla oma itsensä.

Lopotin päähenkilöiden tarinat jatkuvat siitä, mihin Neljäntienristeyksen Maria, Lahja, Kaarina ja Onni lukijan jättivät. Lopotin voi lukea kuitenkin myös täysin itsenäisenä teoksena. Silti, koska olen Neljäntienristeyksen lukenut, oli aivan erityisen hienoa tavata tässäkin kirjassa Maria, suvun persoonallinen esiäiti ja kylän kätilö, joka ei kumarrellut ketään. Tästäkin kiitän Kinnusta: hän kirjoittaa naisista ihmisiä, joilla on oma tahto ja vahvat luonteet. Niin Lopotissakin piirtyy vahva naiskuva, Helena, joka elää itsenäisen elämän.

Päähenkilöiden tarinat limittyvät sopivasti, niin että he saavat kirjassa hyvin tilaa ja kasvavat raameihinsa. Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja muutenkin kuin verisitein. Helena on Tuomaksen täti, mutta myös hänen esikuvansa itsenäiseen, omannäköiseen elämään. Juuri Helenalle Tuomas kertoo ensin elämänsä suuren salaisuuden, eikä Helena siitä hätkähdä.

Aivan Neljäntienristeyksen veroista lukuelämystä Lopotista ei tullut. Sekä Helenan että Tuomaksen tarinoihin oli ujuttautunut hippunen melodraamaa, joka uhkasi paikoin häiritä täydellistä lukunautintoa. Silti voin täysin sydämin tunnustaa, että Kinnunen on suursuosikkini suomalaisista nykykirjailijoista. Hänen veroistaan luontevaa tarinankertojaa ja tunnelman kuvaajaa saa hakea. Lähinnä mieleeni tulee Ulla-Lena Lundberg, jonka kerrontaan voisin myös upota. Molemmat suosikkikirjailijani ammentavat tarinansa sukujensa tarinoista, ja niissä on täyden elämän tuntu.

Ne, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme elämäämme poimineet, kuolevat tai pakkaavat laukkunsa ja lähtevät, mutta ne, joita me emme ole valinneet, pysyvät. Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat. Suvulla on oma tapansa ymmärtää sanojen merkitykset. Muiden kanssa ei ole oikeasti toimivaa käyttökelpoista kieltä.  (S. 277.)

Ethän koskaan lakkaa kirjoittamasta, Tommi Kinnunen, ethän?

Lopotti on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him?, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi ja Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.