Puikkonen Emma: Lupaus, 2019
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 299
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
- Ne sanoivat, että se on kuin juusto.
- Mikä?
- Jää. Se on reikäinen kuin juusto, ja uusia reikiä tulee tuosta vaan. (s. 217)
Emma Puikkosen Lupaus on eräitä kertomuksia ilmastonmuutoksesta, jota kukaan ei pääse pakoon. Se on vuoden 2019 odotetuimpia kaunokirjoja, ja täyttää sellaisena kyllä kaikki odotukset. Jos aikoo lukea vain yhden kirjan tänä vuonna, niin se voisi olla tämä, sillä ajankohtaisempaa aihetta ei ole olemassakaan. Vuonna 2016 Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet oli minulle tärkeä kirja, eräänlainen kirja minusta. Sellaiselta tuntuu Lupauskin.
Lupaus on lupaus suojelusta. Se on lupaus, jonka Rinnan isä on antanut Rinnalle ja lupaus, jonka Rinna antaa omalle lapselleen, Seelalle. Se on lupaus, jonka jokainen vanhempi haluaisi antaa lapselleen: "Vaikka sinä olisit palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, minä tulen ja pelastan sinut." Kunpa tällaisen lupauksen voisi myös pitää.
Palavaa taloa tai uppoavaa laivaa ei ole, mutta ilmastonmuutos on täällä, ja lapsi täytyy pelastaa. Entäs kun mikään äidin teko ei riitä? Entäs kun lapsi sairastuu vakavasti ja vanhempana joutuu vain katsomaan avuttomana vierestä? Voisiko rakentaa lapselle suojan ja sulkeutua hänen kanssaan sinne piiloon pahalta maailmalta? Kun vanhemmuus ja elämä käyvät liian raskaiksi, miten käy Rinnan?
Samaan aikaan kun Rinnan maailma alkaa murentua, hänen veljensä, Robert, on äänittämässä sulavan jään ääniä Grönlannissa. Hän elää elämänsä rakkautta ja kuulee ilmastonmuutoksen korvissaan. Rakkaus on pelottavaa, mutta ehkä myös ainoa asia, joka meidät pelastaa.
Puikkosen sujuva kerronta on selkeää, samalla vakuuttavaa ja kaunista. Tunteiden ja tunnelmien kuvaus on taitavaa, eikä yhtään teennäistä: Robert käynnistää nauhurin ja asettaa sen lähelle Neevin päätä. Hän haluaa tallentaa tämän, tallentaa Neevin ja tuulikellon ja itsensä, sen kahinan, joka hänestä tulee kun hän laittaa poskensa aivan Neevin posken viereen ja kuuntelee rakkaansa ääntä. (S. 203 - 204.)
Lupauksen episodimaisuus kutkuttaa mieltä. Se on toimivaa ja joustavaa ja tuo ihmiset yhteen, yhteiseen kokemukseen. Myös Eurooppalaisissa unissa seurattiin useamman henkilön taivalta Euroopan historian pyörteissä ja tarinat risteilivät kiehtovasti. Pidän siitä, ettei yksi tarina hallitse kerrontaa, eikä elämästä edes yritetä löytää selkeää tarinankaarta. Tapahtumia ei selitetä puhki. Kun jää murenee ja kun mieli murenee, on ehkä turha etsiä mitään ehjää tai pysyvää. Se on myöhäistä.
Erityisesti kiittelen Lupauksessa sitä, miten vanhemmuutta kuvataan. Lapsen kasvaminen ja ruuhkavuosien sumu hallitsevat romaanin alkupuolta, ja niistä syntyy kipeitä, välähdyksenomaisia kuvia. Tunnistan ne hetket hyvin. Kuinka lapsi on siinä vaatimuksineen yhtä aikaa haavoittuvana, suloisena ja luottavaisena. Kuinka uupunut ja onnellinen voi lapsesta olla yhtä aikaa, ja kuinka mitään yhteisistä hetkistä ei saa talteen, vaan kaikki katoaa sekaviin muistoihin; lapsen luottavainen katse jää seuraamaan meitä vanhempia.
Vanhempia, lapsia ja rakkautta Lupauksessa on paljon. Ne kaikki on kuvattu haavoittuvina ja hauraina. Kaikki muuttuu, lapset kasvavat, jää jatkaa sulamistaan.
Elämme aikaa, joka uuvuttaa meidät kaikki: vanhemmat, lapset, päättäjät. Puikkonen rakentaa kiinnostavaa kuvaa lähitulevaisuuden Suomesta ja yhä levottomammaksi käyvästä maailmasta. Suomen pääministeri Rahim viettää Seelan kanssa yhteistä tyttöjen päivää, jonka tarkoitus on korjata pääministerin ikävää imagoa. Kahdenkeskinen hetki saa heidät kilpailemaan väsymyksen tuntemuksillaan:
- Mä oon niin vasyny, että mun kieli puutuu ja menee löllöks, Seela vastasi.
- Mutta mä oon niin väsyny, että mä en jaksa nostaa kättä.
- Mä oon niin väsyny, että mä vajoon tästä maan sisään ja sä joudut selittään, että missä mä oon. (S. 103.)
Mistä löytyy ihmiselle lohtu tai turva? Ei mistään, tai sitten aivan pienistä teoista. Rinnan maailma eheytyy, kun hän saa multaa kynsiensä alle ja näkee kasvien kasvavan ja tietää jonkun jatkavan työtään. Luonnon voima on suuri, ja ihminen on pieni, muttei täysin avuton. Puikkosen Lupaus panee kaiken toivonsa yhteen ihmiseen, jokaiseen meistä.
Lupaus on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin 22 (ilmastonmuutosta käsittelevä kirja), 40 (kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia ja 49 (vuonna 2019 julkaistu kirja).
Sivut
- Etusivu
- Kuka ja mitä?
- Lukemisen sietämätön keveys
- Lukupiirien loukussa
- Suosikkeja
- TBR100
- HelMet 2015
- HelMet 2016
- Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haaste
- Ylen Kirjojen Suomi 2017
- HelMet 2017
- Helmet 2018
- Helmet 2019
- Helmet 2020
- Helmet 2021
- Helmet 2022
- Helmet 2023
- 100 naisten kirjoittamaa kirjaa
- Helmet 2024
Kiitos Elina <3
VastaaPoistaTämä on hieno kirja. Kevään tärkeimpiä kirjoja.
Olen samaa mieltä, Mai! <3
PoistaJuuri eilen puhuin ilmastonmuutoksesta poikani kanssa. Pelottavaa on se, että kun hiilidioksidit on sinne ilmakehään päässeet, ei niitä saa sieltä pois. Minustakin Rinnan ja Seelan suhteen kuvaus oli upeaa.
VastaaPoistaTämä oli monella tavalla tärkeä kirja minulle. Äitinä olemisen monet tunteet ovat tuttuja. ILmastonmuutoksestakin olen potenut aivan järkyttävää ahdistusta, joka helpotti vasta, kun päätin ruveta luottamaan ihmisten hyvään tahtoon. Kiire on jo!
Poista