Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali, 2014
Kustantaja: Siltala
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 296
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Pirkko Saision Signaali heitti minut täysin lomatunnelmiin. Se on helppolukuinen ja ilmava, vaikka sen kaikki aiheet eivät suinkaan ole helppoja eivätkä keveitä. Saision terävät huomiot ja luontainen kapinahenki maustavat kokonaisuuden meheväksi. Kirjan lukeminen tekee hyvää, sillä siinä on elämänkokemuksen tuomaa viisautta ja oivalluksia, jotka avaavat lukijan silmät huomaamaan elämän absurdit yksityiskohdat.

Signaali on tarinakokoelma, jonka taustalla ovat kirjailijan omat muistot, hänen oman elämänsä tapahtumat. Päähenkilö on kirjailija itse (tai oikeammin fiktiivinen henkilö nimeltään Pirkko Saisio), ja sivuhenkilöinä ovat muun muassa lapsenlapsi, lapsi, puoliso (dokumenttielokuvaohjaaja) ja nimeltä mainittuina myös läheisiä ystäviä. Mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen, sillä jo ensimmäinen novelli leikittelee ajatuksella siitä, voiko omasta elämästään muistaa mitään oikein. Kertoja joutuu aloittamaan tarinansa alusta monta kertaa, koska alku ei tunnu osuvan oikeaan ajankohtaan.

Muisti on siis lopulta epäluotettava, ja lisäksi kaunokirjailijalla on täysi vapaus kirjoittaa, kuten haluaa. Hän voi lisäillä asioita tai jättää asioita kertomatta, ja siihen on lukijan tyydyttävä. Kaiken lisäksi muisto johtaa toiseen, eli tarina hyppelee ajasta ja paikasta minne mielii. Mutta kuinka riemastuttavaa näitä hyppelyjä onkaan seurata!

Saisio on ammentanut teostensa aiheita ennenkin omasta elämästään. Tällaisia ovat hänen esikoisteoksensa Elämänmeno ja myöhempi trilogia Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja, joista viimeisin toi kirjailijalle Finlandia-palkinnon vuonna 2003. Vastavaloa en ole lukenut, mutta näistä muista hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan olen pitänyt paljon. Elämänmenosta tehty tv-sarja teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja sen perusteella luin myös kirjan.

Saisio on kulttuuripersoona, jonka vaikutus on vahva paitsi suomalaisessa kirjallisuudessa myös teatterissa. Toukokuussa 2015 näin Kansallisteatterissa Saision käsikirjoittaman näytelmän Slava! Kunnia, jonka jälkeen vietin muutamankin unettoman yön itänaapurin pelossa. Näytelmä pudotti suomut silmiltäni, sillä vaikka tosiasioilta ei ole voinut välttyä medioissakaan, näytelmä muistutti siitä, miten diktaattorin valta rakennetaan. Se kertoi, miten modernissa maailmassakin pelolla hallitaan ihmisiä ja kokonaista kansakuntaa ja miten media valjastetaan propagandakoneistoksi. Näytelmä oli karnevalistinen satiiri ja samalla viiltävän tarkka analyysi Venäjän nykytilasta. Onneksi on tällaisia Saision kaltaisia visinonäärejä ja taide, joka viimeisenä nöyrtyy vallan alle.

Signaali ei ole yhtä räväkkä kirja kuin Slava! on räväkkä näytelmä. Signaali on tavallisen, arkisenkin elämän hämmästelyä. Jokainen novelli esittelee elämän pieniä ja suuria merkityksellisiä tapahtumia. Kokoelmasta huokuu lämpö, ja ehkä jopa rakkaus. Siitä saavat osansa kaikki sivuhenkilöt, mutta myös kertoja itsekin.

Teoksessa on 10 novellia, joiden nimet on lainattu taideteosten nimistä: Kenelle kellot soivat, Junamatkan kuvaus, Kauppamatkustajan kuolema, jne. Kaikki novellit myös liittyvät teemoiltaan  teoksiin, joihin niiden nimet viittaavat, ja jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan pysty panemaan novelleja paremmuusjärjestykseen: Esimerkiksi Onnellisten saari kertoo ystävien viettämästä (työ)viikosta Källskarissa ja lopulta ikimuistoisesta juhannuksen vietosta; Viettelyksen vaunuissa kerrotaan teatterikiertueen tunnelmista ja yhteen sulautumisesta;  Kaksoisolennossa kirjailija näkee omat vaihtoehtoiset elämänsä:
Minua painaa sellainen epäilys, aavistuksenomainen, että osa minusta kääntyi kuivaa leipää, kuivaa leipää -tielle ja on nyt kymmeniä vuosia harhaillut eksyksissä. - -
  Kaksoisolentoni meni lukemaan teologiaa, näin olen kuullut, mutta naispappeus ei toteutunut tarpeeksi ajoissa hänen kannaltaan.
  Hänestä tuli seurakunnan työntekijä, lihava ihminen, joka käytti liivihametta ja käyttää vieläkin, viimeisenä Suomessa.
  Hän on todistanut omalta kohdaltaan oikeaksi väitteen, että seurakunnat johtavat työpaikkakiusaamisen tilastoja.
   Hän rakastaa ihmisiä, mutta ei pidä heistä. (S. 165.)

Kaksoisolennossa ja Poltetussa oranssissa muistoihin sekoittuu myös maagista realismia, joka hyökkää jokaisen elämään, halusimme tai emme. Nämä novellit ovat helmiä. Mutta pituudeltaan yksi novelli on ylitse muiden, ja se on ehkä lopulta suosikkinovellini. Se on teatteritaiteen kunniatohtori Pirkko Saision promootioseremoniasta kertova tarina Mansikkapaikka (novellin nimi on lainattu Ingmar Bergmanin elokuvasta, jossa iäkäs professori matkustaa omaan promootioonsa). Promootiotilaisuuden ankarat ja absurdit  muodollisuudet on kuvattu perin herkullisesti  ja se pieni kapina - pukeutumiskoodista poikkeavat vihreät kengät - kertoo niin paljon kunniatohtorin luonteesta. Saision Mansikkapaikka-novellikaan ei aivan pysy aiheessaan (kuten ei elämäkään), vaan arvokkaissa miekanhiojaisissa heittäydytään pohtimaan itäsuomalaisten Venäjä-suhteiden nyansseja: Rajalla rekkajonot ovat pitkiä, mutta elämä on nopeaa ja tiheää, mahdollisuuksia täynnä (s. 117).

Signaali on elämänmakuinen kirja. Se on jatkoa Saision elämäkerralliselle trilogialle, mutta on paljon lempeämpi. Signaali liikuttaa lukijaa varmoin ottein tilanteesta toiseen, vaikka se tekee selväksi muistojen epävarmuuden ja mielen mutkat. Mikä lukunautinto!

Signaalia on luettu paljon blogeissa, ja siitä on pidetty paljon. Kannattaa kurkistaa nämä blogit: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Ullan luetut kirjat ja Lukemisen kartasto.