Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Musta vyö, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Heinäkuussa lopetin kaikki tavalliset työni. Varsinkin lopetin kirjailijantyöni. En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. (S. 21.)

Petri Tammisen lakoninen lause on täällä taas, tällä kertaa tosipaikan edessä: kuvaamassa elämän hidastumista, pysähtymistä ja kaiken lamaannuttavaa pelkoa ja surua. On kuin Tammisen lause olisi tätä varten luotu.

Hyvin omaelämäkerrallisen tuntuinen, tai vähintäänkin autofiktiivinen, romaani on tämä Petri Tammisen Musta vyö, joka kertoo isän kuolemasta ja siitä selviämisestä. Surusta kun on jollain tavalla selvittävä, jos jatkaa elämistä. Tai jos nyt ei aivan selviäkään, niin suru jää mukaan ja sen kanssa sitten eletään jotenkin. Mustan vyön minäkertoja alkaa elää kuolemanpelon kanssa.

Päähenkilönä, minäkertojana, kirjassa on kirjailija, joka vajoaa eräänlaiseen kuolemanlaaksoon itsekin, kun hänen isänsä kuolee. Siellä käy vain tuuli - ja tyhjää on:

Selvin ja yksinkertaisin yön ajatukseni oli se, että isä oli ollut suuri puu ja että juuri sen vuoksi minä olin pieni puu. 

    Ja että kun suuri puu kaatui, metsässä oli äkkiä paljon tilaa. Niin että tuuli vain kävi.  (s, 123,)


Vaikka isän ja pojan suhde ei tunnu olleen kovin läheinen, siinä on ollut paljon hyvää. Hyviä sanoja on myös vaihdettu - ei tietenkään liiaksi asti, mutta sentään muutama - ja molemminpuolinen arvostus on jaettu. Tämä on ehkä kuitenkin enemmän, kuin mihin useimmat suomalaiset isät ja pojat pystyvät: Vuotta aiemmin, isänpäivänä, olin kertonut isälle, että arvostan häntä. Olin myös kuvaillut ne ominaisuudet, joita hänessä eniten arvostin. Se tuntui  minusta nyt muistona todellisemmalta kuin silloin kun se todella tapahtui. (S. 42.)

Välillä lukijan tekisi mieli ravistella päähenkilöä ja käskeä hänen nousta ylös, milloin mistäkin  makuupaikasta, ja ottamaan itseään niskasta kiinni. Kertojan vaimo, Liisa, kyllä nousee, ja nouseekin suorastaan sankariksi pyörittäessään arkea ja kuunellessaan kirjailijan synkkiä pohdintoja. Hän tuntuu viisaalta ja kärsivälliseltä enkeliltä, jollaisen jokainen surija ansaitsisi rinnalleen.

On ehkä outoa todeta näin, mutta Tammisen kirja on paitsi surullinen, myös lohduttava ja jopa hauska. Kuolemanpelossakin elämä on aika naurettavaa. Vaikka ei tietystikään kuolemanpelossa elävälle, jolle se on haudanvakavaa.

Tammisen Meriromaani on yksi suuresti rakastamistani kirjoista, koska se on niin viisas kirja. Hänen Suomen historiansa on toinen suosikkini, ja se ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Siinä on lyhyitä tarinoita, joiden kautta Suomen historia konkretisoituu lukijalle ja tulee läheiseksi. Siinä on myös jonkin verran Tammisen loistavan esikoisteoksen, Elämiä, tuntua. Musta vyö on nopealukuinen, sivumääräänsä suurempi kirja, jonka teemoihin jokainen joutuu elämässään sukeltamaan. Tammisen lause edustaa suomen parhaimmistoa.

Jonotan nyt kirjastosta Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa Silloin tällöin onnellinen. Jään mielenkinnolla odottamaan, onko seuraava sukupolvi löytänyt sopivia sanoja isän ja pojan välille.



Musta vyö on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Tuijata ja Kirja vieköön!