Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo: Esikoinen, 2013
Kustantaja: WSOY, 2013
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 241
Mistä sain kirjan: oma ostos, Elisa-kirjojen e-kirja, luettu iPadilta (kuvassa poseeraa ystävän kirja)



Jari Tervon Esikoinen on kirja, josta on helppo pitää. Miten olen tätä kaivannutkin: Tervon lyhyitä, hauskoja toteamuksia ja nokkeluuksia sekä teräviä huomioita ihmisistä. Tervolla on taito piirtää henkilökuvia muutamalla virkkeellä ja kertoa tapahtumat lyhyesti, mutta värikkäästi. Tällaista tykitystä oli Tervon alkuaikojen tuotanto, josta suosikkejani ovat Pyhiesi yhteyteen, Poliisin poika ja Tuulikaappimaa. Mutta nyt mukaan on tullut myös lämpöä ja malttia, kun omat rakkaat saavat äänen. Esikoisesta tuli kuin Tervon uusi esikoinen, uusi alku minun Tervo-suhteessani, sillä Myyrä vieroitti minut miehen tuotannosta vuosiksi.

Esikoinen on periaatteessa omaelämäkerrallinen romaani. Siis periaatteessa. Kuinka paljon näissä rovaniemeläisissä sukutarinoissa on totta, kuinka paljon kirjailijan mielikuvituksen tuotetta? Sillä ei ole mitään väliä. Perheen esikoinen, 12-vuotias Jari, raahaa mehumaijaa sukutalosta toiseen ja poimii sen täyteen tarinoita, joista keittelee omanlaisensa mehut. Ja mehukasta, sitä tämä on.

On isomummu Esmeraldan, eli Esmen, rakkaustarina, joka joutuu Helsingissä Venäjän vallankumouksen jalkoihin. Ovat Aune-tädin intohimot, jotka heittävät keskiajalle. Ovat äidin päiväkirjamerkinnät ja niistä paljastuvat salaisuudet. Naisille  on annettu vahva kertojanääni. Esikoinen istuu keittiössä (siellähän ne naisten tarinat ovat) ja kuuntelee, nauhoittaa Cassette Recorderilla tai lukee salaa päiväkiroja, juo tarjotut vattumehut ja pullaherkut ja painaa kaiken mieleensä. Rakkaus on väkevää, se tekee naisista kommunisteja tai noitia. Voipa siinä joutua murhan todistajaksikin.  

Entäs miehet? Miehet käyvät arjen taistonsa muualla kuin keittiössä. Isä tasapainoilee kommunismin aatteen ja pienyrittäjän elämän välillä ja laskee urakoita. Erkki-setä suree menetettyä ystäväänsä, liputtaa Spasskin puolesta Neuvostoliitto - Yhdysvallat-shakkimaaottelussa ja ajautuu välillä tuuriin. Enotkin vilahtelevat siellä täällä. Mutta turvallisia he ovat kaikki. Tervon kuvaamat miehet täyttävät paikkansa ja ovat rehellisiä kunnon miehiä. Tämän suvun keskellä on lapsella hyvä olla.

Ajankuva on hersyvää ja se syntyy tietysti aikansa tuotteista, ruuista, autoista, olympialaisista ja uutisista, joita Tervo on pudotellut sinne tänne. Tavoissa on vielä jotain vanhaa ja arvokasta: Äiti alkoi sinutella Mamia [omaa äitiään] vasta minut synnytettyyään. Niistä oli tullut tasavertaiset. (S. 23.)

Tuleva kirjailija lukee Saarikosken runoja ja Leninin koottuja teoksia sekä kerää sanoja: Suljin silmäni ja painoin mieleeni erikoisen sanan. Keräsin niitä Englannin jalkapalloliigan tulosten väliin. Avasin silmäni ja tiesin muistavani sanan kun palaan kotiin: laminaatti. Se on yhtaikaa tieteellinen ja maalainen. (S.15) Poika kirjoittaa päiväkirjaa ja haaveilee ryhtyvänsä isona yhtyeeksi, mutta pelkää suvussa kulkevaa, joka tosiaan saavuttaa hänetkin Aune-tädin kautta. Huolena on myös vakavasti sairastunut Unto Abraham, pikkuveli, joka laukoo kirjan parhaat repliikit, kuten vaikka Kangasalan asuntomessuilla, jossa isä innostuu kiipeämään näyttelytalon katolle: Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan."Kommunisteja", Unto Abraham sanoi. (S. 167.)

Lukupiirikirjana Tervon uutuus toimi erinomaisesti. Kaikki olivat pitäneet kirjasta. Useimmille olivat tulvineet omat muistot 1970-luvusta mieleen. Oman suvun ja perheen tarinat heräsivät myös eloon. Joku moitti naisten rakkaustarinoita irrallisiksi, mutta kyllä Tervo veti nekin lopulta voitoksi. Kirja oli parhaimmillaan jopa koskettava ja kokonaisuudessaan lämmin - niin kuin äidin paistama pulla.

Kirjasta ovat pitäneet myös Kirjanainen, Kulttuuri kukoistaa -blogi, Kirjasähkökäyrän Mai, Marjatta ja Ilselän Minna. Voiko tästä oikeastaan olla pitämättä?