Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kristina Carlson: William N. päiväkirja, 3. painos, 2011
Kustantaja: Otava, 2011
Kansi: Georges Pierre Seurat: Petit homme au parapet
Sivuja: 153



26.11.1898 Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin.

Kirstiina Carlsonin William N. päiväkirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2011. Minun käteeni tämä teos tarttui Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä, ja luinkin sen saman tien joulun välipäivinä. En muistanut ehdokkuutta, mutta muistin, että Carlson on voittanut joskus Finlandian. Kaikkein painavin syy valintaani oli kuitenkin kirjan kaunis kansi.

William N. tarkoittaa William Nylanderia (1822 - 1898), joka on todellinen historiallinen henkilö. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia kasvitieteilijöitä ja tunnettu erityisesti jäkälätutkimuksestaan. Hän aloitti tieteellisen uransa Helsingin yliopistossa, mutta siirtyi sittemmin Ranskaan, Pariisiin, jatkamaan tutkimustyötään.

Carlson kirjoittaa William N:n elämästä fiktiivisen päiväkirjan. Vain kirjan loppuun liitetyt Nylanderin kuolemasta kertova sähke ja kirje ovat autenttisia. Päiväkirjassa kuluvat tutkijan kaksi viimeistä elinvuotta, jolloin hän elää yksinäisenä erakkona Pariisissa, köyhänä ja kylmissään. Hänen kaksi viimeistä talveaan kuluvat sairastaessa ja palellessa pienessä pölyisessä ja pimeässä asunnossa. Voisi sanoa, että hän on syrjäytynyt ja reppana vanhus. Mutta ylpeä hän totisesti on! Eli vaikka häntä käy melkein sääliksi, niin toisena hetkenä jo ihmettelee, että jopa pitää olla itsepäinen pappa, joka pistää välit poikki kaikkien läheistenä kanssa milloin mistäkin syystä.

William N:n oikkuilu karkottaa ihmiset hänen ympäriltään, Ainoastaan entinen taloudenhoitaja Constance, sisko Elise ja Th. S. pysyvät hänelle uskollisina. Ilman Constancea hän tuskin pysyisi hengissä, ja Elisen ja Th. S:n kirjeitä hän odottaa kovasti - vaikka saattaa närkästyä niistäkin.Tuttavapiirinsä hyvää tarkoittavien ihmisten kanssa hän osallistuu muutamalle illalliselle, nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta täysin siemauksin, mutta sitten illan päätteeksi loukkaantuu jostain mitättömästä asiasta ja katkaisee taas välinsä ystävänsä kanssa.

Toisaalta William N. on armoton myös itselleen. Hän ymmärtää olevansa vaikea ihminen ja huonoa seuraa jopa itselleen. Toisaalta hän halveksii muitten heikkouksia. Perusporvallinen elämä ei häntä tyydytä, sillä hänestä se on tyhjää onnen tavoittelua. Hän ihmettelee esimerkiksi sitä, miten perheet voivat tulla puistoon picnicille yltäkylläisine eväineen, kun ympärillä on nin paljon kasvillisuutta, jota voisi tutkia mässäilyn sijaan!

William N. vertaa elämäntapaansa taiteilijoiden elämään: --tiedemiehen elämä vaatii uhrauksia siinä kuin taiteilijankin elämä --. Hän tuntee olevansa väärin ymmärretty tutkija, ja halveksii populisteina pitämiään ajan tutkijatähtiä Pasteuria ja Darwinia. Myös naissukupuoli saa osansa terävästä halveksunnasta: -- minä ajattelin, että naisten puhe on eräänlaista aivovuotoa, jossa järjen hivenet sekoittuvat joutavuuden limaan. 

Kirjan yksi kantava teema on tiedemiehen elämäntyö ja elämännäkemys. William N. pelkää elämäntyönsä jäävän vaille arvostusta. Tiede ja tutkimus ovat hänelle kaikki kaikessa, ja hän pakertaakin tutkimustyötään elämänsä loppuun asti. Taiteista hän tuntee ymmärtävänsä vain kuvataidetta, ja viehättyy erityisesti Seurat'n maalauksista, mutta muu taide on käsittämätöntä: 25.5.1898 Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.

Carlson kirjoittaa William N:stä elävän hahmon. Vanhan miehen laiha kuva jää lukijan verkkokalvolle ja hänen askeliaan seuraa Pariisin kaduilla ja puistoissa. Kirjan kieli on suoraviivaista ja tarkkaa, kuten tutkijan päiväkirjamerkinnöistä voisi odottaakin.

Lumiomenan Katja ja Opuscolon kirjoittaja pitivät tästä kirjasta paljon. Itse joudun vähän hillitsemään intoani, sillä päiväkirjamuodon hyppelehtivä tyyli ja kirjan lyhyys jättivät minulle vähän turhankin kepeän tunnelman. Kirja ehti loppua ennen kuin se alkoikaan. Toisaalta se jäi kutkuttamaan mukavasti mieltä, ja nyt kun luen siitä merkitsemiäni otteita, huomaan hymyileväni tälle erikoislaatuiselle vanhalle herralle.