Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa, 2006
Kustantaja: Otava, 1982
Kansi: Hannu Taina
Seven-pokkarit
Sivuja: 364



-- niin että loppujen lopuksi koko maailma on yhtä syntymistä ja kuolemista, -- vain maa pysyy, muuttuu koko ajan, mutta pysyy. Sitä mummo kertoi miettineensä ja sen varaan paljon laskeneensa. Kysyin, aikoiko se pysyä yhtä kauan kuin maa.
  Mummo ei kuullut mitä kysyin tai ei sitä leikiksi ymmärtänyt, kertoi ihmetelleensä jo pitkään, minkä takia Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa, viisaus ja hyvyys, ja kun kysyin, mikä täälläpäin sitten on miehissä, se mietti sitä jonkin aikaa ja arveli, että niissä asui jonkinlainen hulluus.

Hakalan mummo, eli isu, keskustelee tässä pojanpoikansa Erkin kanssa. Mummon tuumailu pohjalaisten naisten viisaudesta ja miesten hulluudesta on varmaan Antti Tuurin siteeratuin ajatus. Olin tyytyväinen, kun törmäsin siihen Pohjanmaassa.

Joudun heti myöntämään, että minulla on ollut sivistyksessäni Antti Tuurin tuotannon kokoinen aukko, vaikka sukujuureni ovat puoliksi pohjalaiset. Olen aina ajatellut Tuurin tuotannon miesten kirjallisuudeksi. Mielikuvaan ovat vaikuttaneet elokuva Pohjanmaa, jonka muistan juopotteluksi ja ammuskeluksi, ja Talvisota-elokuva, joka on minusta niin pakahduttava, etten tiedä, uskaltaisinko kirjaa lukea. Nyt tietysti haluan etsiä sen käsiini. Antti Tuurista tuli komea täydennys "Koen 13 uuttaa kotimaista kirjailijaa vuonna 2013" -haasteen suorittamiseeni.

Pohjanmaa on kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan aloitusteos ja ilmestynyt vuonna 1982. Sen tapahtumapäivä sijoittuu 1970-luvun loppuun. Sittemmin sarjaan on ilmestynyt osia, jotka sijoittuvat ajallisesti kauemmas menneisyyteen, Hakalan veljesten isän ja isoisän aikoihin. Nyt Pohjanmaa on ajallisilta tapahtumiltaan sarjan 4. osa. Sarjan päättää kirja Lakeuden kutsu, jolla Tuuri voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1997.

Jonkin aikaa minulla kesti, että aloin sulaa veljeksille, eli Paavolle, Veikolle, Sepolle ja Erkille. Erkki on kirjan minä-kertoja. Hän on veljessarjan nuorin, 28-vuotias, töissä paperisäkkitehtaalla Pietarsaaressa ja ainut, joka ei ole naimisissa. Paavo on vanhin poika, Hakalan tilan jatkaja ja kolmen aikuisen, tai lähes aikuisen pojan, Markun, Anteron ja  Raimon, isä. Veikko on veljessarjan epäonnisin yrittäjä, joka tempoilee ja uhoaa elämässän sinne tänne ja on kokenut mattokutomonsa konkurssin. Seppo on eniten kouluja käynyt veli, nykyään vaasalainen insinöörismies ja pienten poikien isä.

Suku on kokoontunut Kauhavalle kotitaloon jakamaan isoisän vaatimatonta perintöä. On helteinen, heinäkuinen päivä ja tuvassa 15 henkeä: veljekset ja heidän vaimonsa ja lapsensa sekä veljesten äiti. Mummo, poikien isän äiti, asuu dementoituneena pienessä omassa talossa pihapiirissä, ja häntä käydään välillä katsomassa. Veljekset nousevat päähenkilöiksi, mutta naiset eivät todellakaan jää statisteiksi, vaikka he pyörivätkin lähinnä tuvassa. Pohjalainen nainen kohoaa sanavalmiina pohjalaismiehen rinnalle, eikä vähästä hätkähdä. Perheen äiti jopa lukitsee Veikon ja Paavon, aikuiset poikansa, talliin, jotta nämä eivät pääsisi kylille riehumaan.

Päivässä tuntuu painostava ukkosen aavistus, ja ukkoseksi kaikki lopulta muuttuukin. Ilmassa on  kostoa, väkivallan uhkaa, viinahöyryjä ja uhoa. Siitä huolimatta veljesten välinen sanailu ja letkauttelu kertoo myös keskinäisestä vahvasta luottamuksesta. Veljekset vastaan muu maailma -asetelma on selvä, veljesten rintama pitää yhtä.

Kaiken juopottelun ja ammuskelun seuraukset ovat tietysti arvattavissa - ukkonen käy päälle. Silti kerronta ei jää pelkästään kiljun juomiseen ja Suomi-konepistoolilla ammuskeluun, vaan välissä muistellaan Lapuan liikkeen ja Mantsälän kapinan vaiheita 1930-luvulta, mm. isun terävinä havaintoina. Talvisodan ja jatkosodan kohtaloihinkin päästään käsiksi, kun poikien seuraan lyöttäytyy kylän opettaja, poikien Martti-isän sotakaveri. Nämä historialliset muistelut olivat mielestäni mielenkiintoisia ja luontevasti osa tapahtumia.

Vaikka kirja lopulta sai minut puolelleen, ihmettelen vielä joitakin kerrontaratkaisuja. Kirjassa ei juurikaan ole suoraa tapahtumien kerrontaa, vaan kaikki perustuu epäsuoraan dialogiin, joka melkein puudutti minut, vaikka olikin parhaimmillaan suorastaan mehevää. Suorasanaista dialogia on yhden puheenvuoron verran, kirjan aloitusvirkkeessä: - Ja jesus mä pänttään ne kummakkin, Veikko huusi jossakin sisällä--  Olisin kaivannut pohjalaismurretta enemmänkin.

Jossain vaiheessa kyllästyin myös  tyyliin, jossa verbien perfekti- tai pluskvamperfektimuodoista oli jätetty olla-apuverbi pois. Muutenkin olla-verbi saattoi kadota jonnekin: -- sankarivainajia siinä molemmin puolin, talvisodassa kaatuneita lähes yhtä paljon kuin jatkosodassa, vaikka talvisotaa kestänyt vain 105 päivää ja jatkosotaa neljättä vuotta. Mutta miehet olivat olleet talvisodan Taipaleenjoella, jossa tappiot suuret ja raskaat kantaa suomenkielisille pohjalaispitäjille -- Miksi olla-verbi pitää jättää pois? Jos tavoitteena oli jutusteleva puhekieli, niin epäsuorasti kerrotussa sanailussa vajaa virke ei toiminut, vaan ärsytti. Myös virkkeiden sanajärjestys oli välillä vaikea. Olisikin kinnostava verrata, onko Tuuri pitänyt tyylinsä, vai onko kieleen tullut vaihtelua. 

Kielen häiritsevistä piirteistä huolimatta kiinnyin Pohjanmaan viisaisiin naisiin ja hulluihin miehiin. Jotain vastustamatonta, tuttua ja aitoa heissä oli. Pohjanmaa-romaani on tehnyt vaikutuksen myös Kaiken voi lukea -blogin Joriin. Häneltä opin myös uuden näkökulman Tuurin teokseen. Jori oli  nimittäin huomannut Jari Tervon tyylin yhteyden Tuurin tyyliin. Huumori on nasevassa sanailussa ja ihmisten pikkusieluisuudessa, joka paikoin avartuu elämän suuriksi totuuksiksi.