Joycen Dublin

Dublinissa törmää väistämättä, tavalla tai toisella, James Joyceen (1882 - 1941). Hän on kuin tuon rähjäisen mutta ylpeän kaupungin sielu, ristiriitainen ja rujo hahmo, mutta taiteessaan tinkimätön.

Turistin näkökulmastahan dublinilaiset ovat ystävällisiä, mutkattomia ja puheliaita. He kyselevät turistin alkuperää, kommentoivat säätä, lausuvat ikuisesta sateesta ironisia kommenttejaan. Pinnan alla on muutakin. Heillä on historiansa ja taiteensa, josta he ovat ylpeitä. Katolisuus, köyhyys, maastamuutto, vapaustaistelut, musiikki, kirjallisuus, tummana virtaava stout. Kaikki on luettavissa Joycen tuotannossa.





Ennen Dublinin matkaani kirjaston hyllystä osui käteeni teos, jonka kansi lupasi jotain. Siinä luki: James Joyce, Portrait Of A Dubliner. Tartuin kirjaan ihmeissäni, sillä Joycellahan on kirja nimeltä Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, eli Portrait of an Artist as a Young Man. Mikäs tämä nyt oli? Kirjan kannen alaosassa luki nimi: Alfonso Zapico. Kyseessä on espanjalaisen tekijän kuvittana ja kirjoittama sarjakuvateos, elämäkerta James Joycesta. Se on ilmestynyt vuonna 2011 ja käännetty englanniksi vuonna 2013. Tartuin tietysti oitis teokseen ja ahmaisin sen ennen matkaa melkein loppuun. Dublinissa etsin kirjakaupan ja ostin kirjan omakseni. Parempaa johdatusta Dubliniin, saati Joycen elämään saa hakea.

Viime talvena luin Joycen runoteokset Kamarimusiikkia ja Runoja pennin kappale. Lukupiirikirjana oli Joycen klassikkoteos Dublinilaisia, joka on novellitaiteen mestariteos. Odysseustakin aloittelin, mutta se jäi vielä kesken. Turha kai sanoa, että nyt Dublinissa käynnin jälkeen se polttelee aivan erityisesti. Jospa joskus vielä pääsisin Dubliniin niin, että olisin sen lukenut. On selvää, että se on Joycen pääteos, kirja, jolla hän uudisti romaanitaiteen ja johon perustuu hänen maineensa suurena taiteilijana. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Finnegans Wake on puolestaan niin erikoinen teos, että se lienee mahdoton kääntää. Se on sellaista kiel(t)en leikittelyä, että se ei avaudu aivan tuosta vaan. Paikallisen kirjakaupan hyllyssä sitä kyllä hypistelin, mutta en taida koskaan yltää lukijana sen tasolle.

Joyce on syntynyt Dublinissa katolisen perheen vanhimpana lapsena. Hän kuitenkin muutti Keski-Eurooppaan jo parikymppisenä. Ennen lähtöä Joycella oli jo kirjallista nimeä Irlannissa, mutta hän kirjoitti pääteoksensa ulkomailla, eikä tahtonut millään saada niitä julkaistuiksi kotimaassaan, koska ne eivät sopineet katolisen maan siveyskäsityksiin. Hän elätti itsensä opettamalla englantia, mutta perheen elanto oli tosiasiassa riippuvainen milloin mistäkin auttavasta kädestä. Joycen elämäntyyli oli väliin melko huikentelevaista. Asunnot ja maat vaihtuivat - tosin Euroopassahan vaihtuivat myös maiden rajat, joita sodissa siirreltiin. Teoksissaan Joyce kuitenkin palasi yhä uudestaan Dubliniin, ja sinne hänen sielunsa on selvästikin jäänyt.

Nuoruudessaan Joyce oli tuttu näky Dublinin pubeissa. Gogarty-pubin ulkopuolella on patsas, jossa Joyce ja hänen ystävänsä Gogarty viettävät ikuista iloista iltaa. Heidän seurassaan voi ehkä kuulla jutun tai parikin, ehkäpä myös jonkin kiihkeän keskustelun kirjallisuudesta.

Dublinissa on myös Joycelle omistettu kulttuurikeskus, The James Joyce Centre, jonka alakerroksessa on vaihtuvia näyttelyitä ja yläkerroksessa kirjailijan huone, oikea kirjailijakammio kirjoineen ja papereineen. Keskuksen seiniä koristavat valokuvat ja muotokuvat Joycesta.

Kulttuurikeskuksessa järjestetään erilaisia näyttelyitä, luentoja ja tapahtumia. Nyt siellä oli esillä Lee Millerin valokuvia Dublinista vuodelta 1946. Miller oli Voguen toimittaja, jolta oli tilattu valokuvareportaasi Joycen Dublinista. Hän oli kulkenut Joycen jalanjäljissä ja etsinyt myös Dublinilaisia- ja Ulysseus-kirjojen tapahtumapaikkoja. Kuvat olivat vangitsevia. Näyttely johdatti 70 vuoden takaiseen Dubliniin, jossa elämä keskittyi Liffeyn ympärille, turvetta käytettiin lämmitykseen, kaduilla juoksenteli lapsia ja pubeissa istui vain paikallisia asukkaita -  niitä Joycen dublinilaisia.

Joycen juhlinnalla on omat paikalliset piirteensä. Niistä erikoisin on Bloomsday, jonka nimi tulee Ulysseuksen päähenkilöltä, Leopold Bloomilta. Bloomsdayta vietetään joka vuosi 16.6., koska 16.6.1904 on Ulysseuksen tapahtumapäivä. Silloin dublinilaiset pukeutuvat 1900-luvun alun asuihin, ja kaupungilla järjestetään erilaisia tapahtumia ja opastettuja kävelyjä teoksen hengessä.

Kuinka moni irlantilainen on lukenut Ulysseuksen? Kuinka moni suomalainen on lukenut sen? Sitä pidetään vaikeaselkoisena ja lähes ylivoimaisena luettavana, mutta ainakin se tuntuu olevan irlantilaisille tärkeä. Jos joku tunnustaa lukeneensa kirjan, otan mielelläni vinkkejä vastaan siitä, miten urakasta voisi selvitä - tai onko urakka ylipäätänsä vaivansa väärti. Jostain suuresta kuitenkin täytyy olla kyse.














Dubliniin aikovalle Joycen Dublinilaisia on kuitenkin hyvä matkakirja. Jotain kotikaupunkinsa ihmisistä Joyce sai teokseensa vangittua, ja vaikka kirjaa ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa irlantilaisuuden ylistykseksi, niin siinä on omat pakahduttavat hetkensä. Varsinkin teoksen viimeinen novelli, Kuolleet, on paikoin suorastaan kaunis. Väkisinkin kuvittelee päähenkilö Gabrielin tilalle Joycen itsensä ja Gabrielin vaimon tilalle Joycen vaimon, Noran: Sillä vuodet, niin hänestä tuntui, eivät olleet tukahduttaneet hänen sieluaan, eivätkä hänen vaimonsa sielua. Lapset, hänen kirjoittelunsa, vaimon taloushuolet eivät olleet tukahduttaneet heidän sielujensa hellää paloa kokonaan. Eräässä vaimolleen silloin kirjoittamassaan kirjeessä hän oli sanonut: "Mistä johtuu että sellaiset sanat kuin nämä näyttävät minusta niin ontoilta ja kylmiltä? Johtuuko se siitä, että ei ole sanaa joka olisi kyllin herkkä sinun nimesi rinnalla?" (S. 219.)