Vanhan kirjallisuuden päiviä on järjestetty vuodesta 1985 lähtien, ja olen käynyt paikalla varmaankin kymmenisen kertaa, ensimmäisen kerran jo 1990-luvulla. Viime vierailuista on nyt kuitenkin vierähtänyt jo muutama vuosi, joten olin varsin innoissani, kun päätimme järjestää opiskelukavereiden tapaamisen päivien yhteydessä.
Päiviä vietettiin tänä vuonna otsikolla Lukkarin penkiltä Tylypahkaan, ja nimi viittaa siihen, että päivillä juhlittiin 150-vuotiasta suomalaista koululaitosta. Useat keskustelut käsittelivät kouluaiheita ja itseäni olisi kiinnostanut eniten keskustelu Kirjallisuus - koulun lehtolapsi?, mutta se käytiin jo perjantaina.
Vanhan kirjallisuuden päivien tapahtumien keskipiste on Sylvään koulu, jonka juhlasalissa ja auditoriossa järjestetään keskusteluja ja jonka käytäville antikvariaatit ja muut näytteilleasettajat ovat pystyttäneet myyntipöytänsä.
Sylvään koulun pihaan oli pystytetty legendaarinen teltta, jossa on lisää kojuja sekä kahvi- ja ruokatarjontaa. Legendaariseksi paikkaa voi kutsua jo sen takia, että siellä on yleensä legendaarisen kuuma. Tunnelma on kuitenkin myös aidon leppoisa ja innostunut.
Kirjoja tutkitaan hartaasti, ja jokainen tekee varmasti löytöjä.
Vanhat kirjat ja vanhat ystävät ovat lämmin yhdistelmä, joka tekee ihmiselle hyvää. Ei ole kirjapinoa, joka ei aiheuttaisi onnellisia huokauksia: "Voi, tämäkin on niin hyvä!"
Sen verran maltoimme istahtaa paikoillemme, että kuuntelimme Annikin Runofestivaalien Pedagogisella runoklubilla runoilija Johanna Venhoa. Venho kertoi saaneensa innostusta kirjoittamiseensa kirjoittajakouluista ja niiden opettajilta, kuten Jyrki Kiiskiseltä. Tärkeintä kirjoittajakoulutusta Venhon mukaan on kuitenkin lukeminen.
Venho on kirjoittamassa uutta runokokoelmaa, mutta kirjoittaa nykyisin myös proosaa. Hänen runonsa ovat suomalaisessa nykyrunoudessa aivan ykkössuosikkejani. Ne käsittelevät muun muassa naisen elämää niin rikkaasti, että tunnen niiden kertovan omasta elämästäni. Blogiaikanani olen lukenut uudestaan suosikkikokoelmani Ilman karttaa, joka oli minulle erityisen tärkeä 2000-luvun alussa.
Runokubilla Venho, joka on myös kirjoittajakouluttaja, ohjasi pienen runokuvaharjoituksen. Omat täydennykseni on kursivoitu:
Vastasyntyneen jalat ovat kuin pumpulia.
Rakkauteni sinuun on arvoitus.
Seisoit edessäni kassajonossa kuin kuningatar.
Näin hänet huoneen toisella puolella. Hän oli kuin kaikki elämäni miehet.
Voi nyyh, olisinpa saanut olla mukana! <3 <3 Sen sijaan olin samaan aikaan syömässä Frozenin Elsa-kakkua erään tärkeän mini-ihmisen synttäreillä, joten ei minullakaan ollut oikeasti ollenkaan pöllömpi päivä. :) Mutta ensi vuonna on pakko päästä Vanhan kirjallisuuden päiville. Ihan pakko! :D
VastaaPoistaKiitos kun postasit lauantaista, pääsin haistelemaan tunnelmia tekstisi ja kuviesi myötä, ihan kuin olisin nyt päässyt vähäsen mukaan! <3 <3
Ensi vuonna uusi yritys! <3
PoistaJohanna Venhon tapaaminen oli minulle tosi tärkeä juttu, koska olen ihaillut häntä jo kauan. Ensi vuonna olisi kiva päästä kuuntelemaan myös juhlasalin keskusteluja. Kannattaisi tehdä myös lista kirjoista, joita metsästää itselleen. Sieltä löytyy kirja jos toinenkin.
Oi mikä kirjaparatiisi, tuollaiseen tapahtumaan osallistuisin mielelläni itsekin. Voisi kerrata ja huokailla luettujen kirjojen ihanuutta ja tehdä samalla löytöjä <3
VastaaPoistaKyllähän nämä Vanhan kirjallisuuden päivät ovat juuri tuota huokailua ja intoilua täynnä. Päivillä on myös oma leppoisa tunnelmansa, tai voisiko se oikeastaan mitään muuta olla. Kukaan ei räyhää eikä mellasta.
PoistaKiitos tunnelmakuvasta. Itse kävin jo perjantaina x:ttä kertaa ;) (ihan ensimmäisiä en hokannut ajoissa, enkä saanut järjestettyä vapaata Stockan kirjaosastolta).
VastaaPoistaTungoshan päivillä on melkoinen, ja oma olo tukala painavien kirjakassien kanssa, mutta on tämä niin paras kesätapahtuma!
Pakko mainita vielä yksi löytö. 70-luvun puolimaissa löysin antikvariaatit,noin 12-vuotiaana. Kysyin isältä, toivoisiko hän mitään kirjaa, ja hänellä oli yksi erityinen pyyntö. Hän oli lukenut pikkupoikana kirjastosta Ryöväripäällikkö Louis Domenique Cartouche -nimisen (seikkailu)kirjan. Sitä siis metsästin enemmän ja vähemmän aktiivisesti kaikki nämä vuodet, ja nyt perjantaina saan viedä 85-vuotiaalle yllätyksen <3
Hieno löytö - ja kaiken etsinnän jälkeen! Onneksi olkoon! Isä oli varmasti tyytyväinen. <3
PoistaPainavat kirjakassit ovat tosiaan sellainen kirjatapahtumien välttämätön sivutuote. Tuntuu, että sormet hiertyvät irti, mutta minkäs sille voi, kun maailma on niin täynnä kiinnostavia kirjoja! :D