Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen

Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen, 2012 (ilm. 1949)
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 111
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Aale Tynni (1913 - 1997) on Suomen tunnetuimpia naisrunoilijoita. Hän oli hyvin tuottelias runoilija, joka kirjoitti koko elämänsä ajan. Hänen tuotannossaan on paljon naiseuteen ja äitiyteen liittyviä runoja, ja hänet tunnetaan erityisesti lapsirunoistaan.

Tynniä arvostetaan myös runouden kääntäjänä. Hänen mittava elämäntyönsä ansaitsee huomiota, sillä eurooppalainen moderni runous ei ehkä olisi meillä juurikaan tunnettua ilman tätä ahkeraa kääntäjää. Tynniä voisi  kai kutsua WSOY:n luottorunoilijaksi ja -kääntäjäksi.

Lukiessani Aale Tynnistä kirjoitettua elämäkertaa Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu huomasin, etten ole koskaan lukenut häneltä kokonaista runokokoelmaa. Itse asiassa olin tutustunut kirjailijaan juuri runouden kääntäjänä. Ihailin nimittäin Tynnin perusteellista ja kaunista kääntäjäntyötä muutama vuosi sitten, kun luin irlantilaisen nobelistirunoilijan, W. B. Yeatsin runoja. Turhaan ei Yeatsin käännösteoksen kanteen ole erikseen nostettu myös suomentajan nimi.

Elämäkerran ohessa tartuin Tynnin tunnetuimpaan teokseen, Ylitse vuoden lasisen -kokoelmaan, josta löytyikin uusi näköispainos kirjaston runohyllystä. Yhteisluentana elämäkerta ja runot toimivat loistavasti ja syvensivät toinen toisiaan. Elämäkerran myötä kokoelma nivoutui Tynnin elämään ja suomalaisen runouden kentälle ja runoista esitetyt analyysit olivat asiantuntevia ja oivaltavia.

Ylitse vuoren lasisen -kokoelmaa pidetään Tynnin parhaana kokoelmana, pääteoksena. Se sisältää hänen tunnetuimman runonsa Kaarisilta, joka taitaa olla vuodesta toiseen Suomen rakastetuimpia runoja. Siinä on paljon surua, mutta myös vahva tehtävä, joka runoilijalle on annettu. Lukija voi nähdä siinä paljon toivoa, jota runous, tai taide ylipäätään, tuo ahdistuneiden ihmisten elämään.

Kuitenkin, kun runoa lukee tarkasti, se on melko toivoton, ja toivoton nimenomaan runoiljan näkökulmasta. Runoilijan tehtävä on raskas. Aale Tynnin elämäkerran jälkeen näen runon melkeinpä katkerana:
- -
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta valoa säteilee. 
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet. (S. 91.)

Ylitse vuoren lasisen perustaa satujen lumoukseen, ja ensimmäisen osan nimi onkin Satu. Tynni on luonut omat runonsa Tuhannen ja yhden yön Sheherazaden sekä tuttujen satuprinsessojen Lumikin, Tuhkimon ja Ruususen ympärille. Tunnetut sadut ja naishahmot saavatkin yllättävän intohimoisia piirteitä:
- - 
Lasiarkkuun voi hänet sulkea, mutta arkkuun ei hän jää,
hän sykkii elämää.
Ja katso, tuska on tarpeellinen ja synti ja pahuuskin,
niin että hän metsästä saattaisi tulla kasvoin kuultavin. (S. 19.)

Esimerkiksi runossa Peukaloisen matka villihanhien parissa on selvää lähtemisen halua, mutta myös ymmärrys yksinäisyydestä, siitä, että jos kaiken jättää taakseen, joutuu myös kärsimään:
- -
Yksin on Peukaloinen.
Tahdoit nähdä ja uskaltaa,
mitä ei kukaan toinen.
Ylhäällä kylmä on ihmisen, 
tiesitkö sen?
Ylhäällä yksin on ihminen,
tiesitkö sen?
Tiesitkö, Peukaloinen? (S. 29.)

Tynnin runot ovat kauniita, hyvin harkittuja ja hallittuja. Tynni oli hyvin tietoinen runoilijanäänestään ja hänen laulunsa soi kirkkaana ja varmana. Uransa aikana hän kokeili modernia runoa, mutta palasi vanhaan, riimiteltyyn muotoon ja koki sen omakseen, vaikka hän sai jatkuvasti kuulla kritiikkiä vanhanaikaisuudestaan. Toisaalta hän sai kiitosta omasta persoonallisesta ja kirkkaasta runoilijanäänestään, joka hänen pääteoksessaan soi vangitsevana. Hänen ruoilijakutsumuksensa oli vahva.

Oma lukukokemukseni oli vähän ristiriitainen. Olin ihastunut, ilman muuta. Tulkitsin kokoelman pitkälti Tynnin elämää vasten ja luin siinä kaipuuta kohti jotain unelmaa, kurkottamista kohti uutta. Näin siinä väsymystä elämäntilanteeseen, josta haluaisi pois. Runokokoelman kertojanääni on vahvasti naisellinen ja tunteellinen. Ihailin runoilijan kykyä tehdä yksityisestä kokemuksesta yleistä - tähänhän runouden voima useimmiten pohjaakin.

Perinteisen runon loppusoinnut tuntuivat kuitenkin paikoin häiritseviltä, suorastaan pakottavilta. Mutta onneksi vain paikoin. Suurin osa runoista soi kirkkaina ja sujuvina. Perinteisen runon toisto tekee runoista kuin lauluja. Nykylukijana minua eivät lopulta niinkään haitanneet riimit, eikä toisto, vaan häiritsevintä olivatkin oi-huudahdukset ja ma-persoonapronomini. Ne kuuluvat vielä Eino Leinolle 1900-luvun alussa, mutta 1940-luvun lopussa kirjoitettuina ne rikkovat paikoin hyvinkin moderneja runokuvia.

Kokoelmaan sisältyy myös erikoisuus, nimittäin runo Hellaan laakeri, jolla Tynni voitti olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 taidelajien lyriikkasarjassa. Lontoon olympialaiset olivat viimeiset olympialaiset, joissa vielä kisailtiin kulttuurin alalla. Koska aihe on pian taas ajankohtainen, siteeraan lopuksi runon viimeisen säkeistön.

Oi Hellaan laakeri ylhäinen,
sinä ylistetty puu!
Sinun korkeuttasi katsoen
sydän alati huikaistuu.
Ylös sineen, loistava, nostat pään,
vaan juuresi maassa on, 
ja lehvies alla leikitään
kisa uljas, ajaton. (S. 102.)



Myös Kirjanainen on lukenut kokoelman ja ihastelee sen rakkauden ja surun täytämiä runoja. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen 2016 kohdan 31. Olympialaisista kertova kirja.

Osallistun tällä viikolla kirjabloggaajien Naistenviikkoon, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi.