Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin, 2018
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 303
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kirja, joka nostaa palan kurkkuun ja jättää sen sinne pitkäksi aikaa. Se tekee sen kauniilla kerronnallaan, mutta myös pelottavalla aiheellaan ja arvoituksellisella tarinallaan. Anyuru voitti teoksellaan August-palkinnon vuonna 2017. Ajankohtaisempaa teosta ei liene olemassakaan.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Vai onko dystopia jo täällä - ehkä kirja kertookin enemmän nykyhetkestä ja valinnoistamme tässä hetkessä? Vai kenties se kertoo menneisyydestä ja valinnoista, jotka jo teimme ennen kuin kaikki alkoi. Voiko mitään enää muuttaa? Romaani varoittaa väkivallasta ja ääriaatteista, jotka lietsovat vain lisää vihaa. Se varoittaa fasisimista, joka näkee toiset arvokkaampina kuin toiset ja järjestää yhteiskunnan pikkuhiljaa aatteensa mukaiseksi. Tekee sitä nytkin. Ja on tehnyt jo pitkän aikaa.

Tarinan kertoja on kirjailija, joka saa kutsun oikeuspsykiatrian klinikalle, jossa pelätty islamilainen terroristi on hoidossa ja tahtoo tavata hänet. Kirjailija on maahanmuuttaja ja muslimi, kuten terroristikin on. Terroristi - nuori tyttö - on löytänyt kirjailijan teksteistä ymmärtäjänsä:
Tiedän että unettomuus on sinulle tuttua, koska kirjoitat siitä. Pidin sinun kirjoistasi, ne muistuttivat tyyppejä jotka kävelevät nuoralla korkealla yläilmoissa. Pelokkuudessaan kauniita, jos tajuat mitä ajan takaa.
  Minä tiedän kaiken pelosta. (S. 71.)

Tyttö on ollut kaksi vuotta aiemmin mukana sarjakuvaliikkeeseen tehdyssä iskussa, ja hän on ainoana kolmesta terroristista jäänyt silloin henkiin. Kuka hän oikein on? Mistä hän on tullut?
 
Tyttö kirjoittaa tarinaansa ja lahjoittaa tekstinsä kirjailijalle. Tarina keriytyy auki vähitellen, mutta se keriytyykin sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mistä oikein on kyse? Tytöllä on monta identiteettiä, mutta jonkinlainen punainen lanka hänen tarinoistaan alkaa löytyä:
 "Joskus, kun tapaamme ja katselen häntä näen hänen kantavan sisällään valtavaa pimeyttä. Aivan kuin hän olisi oikeasti..." En kyennyt sanomaan lausetta loppuun. 
  "Tulevaisuudesta?" Isra jatkoi, ja kun hän lausui sanan ääneen tajusin hulluuden, joka oli hiipinyt mieleeni huomaamatta. 
   " Ei tulevaisuudesta", sanoin. "Mutta hävityksestä." (S. 219.)

Anyuru on taitava kirjailija, josta kuullaan vielä. Suomentaja Outi Menna on onnistunut välittämään hänen vangitsevan, vivaihteikkaan kerrontansa myös suomeksi. Lukiessani tunnen, kuin luistelisin heikolla jäällä, etsisin reittiä, joka voi minä hetkenä hyvänsä pettää allani. Kuljen kuin unessa, jonkin näkymättömän ohjaamana. Tunnelma on kaunis ja kauhistuttava yhtä aikaa.

Kirja alkaa keskeltä terrori-iskua. Teksti tihkuu pelkoa ja hätää, vihaa ja verta. Teolla on valtavat, ratkaisevat seurauksensa, mutta mihin suuntaan ne lähtevät  yhteiskuntaa muuttamaan. Yksi ihminen voi valita toisin, hän voi muuttaa tapahtumien kulun. Siinä on valtava lupaus ja toivo - oikeastaan ainoamme: "Kaikki alkoi siitä. Kynästä joka kirjoitti maailman. Minut ja sinut ja sen, että me kosketamme toisiamme. Hiekanjyvät jotka vaihtavat väriä, kun aurinko laskee Algerian rantojen ylle. Historian ja tulevaisuuden. " (S. 82.)



Kirja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta, Kirjakaapin kummitus, Sanoissa ja sivuilla sekä Kirjaluotsi.