Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä, 2021

Kustantaja: Tammi

Kansi: Ville Tietäväinen

Sivuja: 269

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Varsinainen Kantasuomi, jos sellainen valtio olisi ollut, olisi ollut Viro. Kantasuomen ydinalueeksi oli nimittäin rautakaudelle siirryttäessä tullut nykyisen Viron alue. Vähitellen kantasuomen puhujia siirtyi suomenlahden yli pohjoiseen ja kielen puhuma-alue laajeni. - - Suhteet kantagermaanin puhujiin olivat hyvin tiiviit, ja germaanisten lainasanojen joukossa oli työvälineisiin, vaatetukseen, ruokaan, hallintoon ja peltoviljelyyn liittyviä sanoja, esimerkiksi pelto, lammas ja leipä. (S. 85 - 86.)

Kielen historiaa ei voisi kiinnostavammin kertoa, kuin mitä Ville Eloranta ja Lotta Jalava tekevät teoksessaan Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä. Kyseessä on yleistajuinen herkku kaikille suomen kielestä tai ylipäätään kielistä kiinnostuneille ihmisille. Siinä on käsitelty kaikkia kielen osa-alueita: sanaston alkuperää eli sanojen etymologiaa, kielessä tapahtuneita äännemuutoksia, nimistöä, lauserakenteita, lainakerrostumia ja sukukielisyyttä. 

Kieleen on varastoitunut valtava määrä tietoa: historiaa ja kulttuuria. On aika hienoa ajatella, että käytämme tätä tietopankkia koko ajan. Se on tässä läsnä joka päivä. Kun sanojen pintaa vähän raapaisee, avautuu niistä näkymiä muinaisten puhujien elintapoihin, ympäristöön ja ajatteluun. On kuin saisi sillan, jota pitkin voi astella menneisyyteen.

Elorannan ja Jalavan innostus välittyy kirjasta joka sivulta. Välillä vauhti hengästyttää, ja informaatioähky uhkaa lukijaa. Mutta se ei haittaa. Janoan tätä lisää. 

Luin kirjaa vain muutaman kymmenen sivua päivässä, sillä halusin nautiskella tiedosta ja painaa asioita mieleeni. Kirja olisi kyllä vetänyt nopeammin, sillä sivut lensivät, mutta toppuuttelin - tiedättehän, miten herkkuja täytyy vähän säästellä, että ne kestäisivät hiukan pidempään... 

Olen myös äärettömän onnellinen siitä, että ostin kirjan omakseni, sillä olen jo monta kertaa palannut kirjan pariin ja siteerannut siitä parhaita paloja lähimmäisilleni. Nyt saatan jäädä pohtimaan milloin minkäkin arkisen sanan alkuperää ja toivon, että kirjalle saataisiin jatko-osia. Aika monta sanaahan jää vielä tämän teoksen ulkopuolellekin! 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana kiitän tekijöitä erityisesti siitä, että Sana sanasta esittelee suomen kielen tutkimuksen viimeisimpiä tuloksia. Eläväisesti ja selkeästi kirjoitettu äännemuutosten ja lauseopin esittely toimi mainiona pikakertauksena suomen kielen opinnoista, joista on jo tovi vierähtänytkin. Nyt kun opetan myös suomea toisena kielenä, osaan selittää joitain äännemuutoksia entistä paremmin myös s2-oppilaille. Epäloogisilta näyttävissä kielen muodoissa (esimerkiksi astevaihtelussa) on kuitenkin taustalla johdonmukaisia muutoksia kielen historiassa, vaikka kieli ei koskaan suostu täysin loogiseksi järjestelmäksi. Muiden kielten vaikutus ja ihmisten tarve leikkiä ja vitsailla kielellä luovat aina uutta. 

Erityisen kiinnostavaa luettavaa minulle oli nimistöntutkimus. Kirjassa kerrataan ihmisten ja paikkojen nimeämisen perusperiaatteita. Moni suomalainen sukunimi on ollut alun perin talon tai tilan nimi. Talo tai tila on puolestaan usein saanut nimensä sen perustajan tai rakentajan mukaan, kuten Anttila. Tilan nimi on puolestaan voinut päätyä kylän ja jopa kunnan tai kaupungin nimeksi. 

Moni paikannimi viittaa luontoon, mutta paikannimiin kätkeytyykin myös yllättävän paljon paikassa asuneiden ihmisten nimiä. Jäppilän taustalla on Jeppe-nimi, joka on puolestaan suomalaismuunnos Jacobista. Miehikkälän pohjalla on ilmeisesti vanha suomalaisnimi Miehikkä. Jos nyt saisin lapsen, voisin nimetä hänet vaikkapa Nastoksi, joka on muunnos Anastasios-nimestä, kotoisasti siis Nasto, jonka mukaan on nimettyy Nastolan kuntakin. 

Tällaisten nimikerrostumien purkaminen on kiehtovaa. Kirjassa esitellään myös saamen kieleen pohjautuvia paikannimiä, esimerkiksi Juuka (taustalla ovat saamen kielten sanat, jotka tarkoittavat 'jokea') tai Lieksa (sanan taustalla on pohjoissaamen 'laaksoa' tarkoittava sana).  Näitä on Suomessa paljon ihan Etelä-Suomea myöten. Kotipaikkakuntani Tamperekin on ilmeisesti saanut nimensä myöhäiskantasaamen sanasta, joka on tarkoittanut  koskien välistä suvantoa, ja sanasta on pohjoissaamessa vielä jäljellä muoto dappal. Lisäksi Suomen suurimmat järvet Saimaa ja Päijänne kantavat nimissään muinaishistoriaa: niissä näkyy Suomessa jo ennen kantasaamea puhutun kielen kaiut. 

Kirjasta opin myös, että olen nimennyt omat poikani hyvin miehekkäästi. Vanhempi poikani on nimeltään Kalle, ja nimi on suomalainen versio Karl-nimestä. Karl on germaanikielissä ollut yleisnimi miehelle. Antti-nimi puolestaan on suomalainen muunnos kreikkalaisesta andreas-sanasta, joka tarkoittaa miehekästä. Mutta jos olisin halunnut pojilleni perin suomalaiset nimet, olisi pitänyt valita nimeksi  esimerkiksi Rahko tai Valta tai partisiippimuotoisia nimiä Kaivattu, Tietävä tai Hyvätty. Varsin mainioita vaihtoehtoja olisivat myös oi-loppuiset Mieloi tai Honkoi (oi-johdin on ilmesesti tarkoittanut pienuutta tai hellittelyä). Mieloi voisi kai nykymuodossa olla siis Mieluinen ja Honkoi voisi olla nykyään nimeltään Mäntynen.    

Sanojen ja nimistön etymologian tutkiminen on näköjään salapoliisityötä, jossa uudet johtolangat saattaavat muuttaa sanan historian uuteen valoon. Sitä kautta taas saattaa löytyä tarkempi ajoitus erilaisten äännemuutosten tapahtumiselle tai kielten välisille vaikutuksille. Kirjan lopussa tekijät muistuttavatkin, että sanastontutkimus on tieteenala, joka kehittyy nykyisin kovaa vauhtia. Suomen kielen etymologian tutkimista on viime aikoina edistänyt muun muassa samojedikielten tutkimus. Muutama vuosi sitten myös sukupuuteoria on kaadettu ja uudet tutkimukset myöhentävät kielten syntyajankohtia ja osittain myös kelten muodostumista kantakielistä. 

Sana sanasta osoittautui vielä paremmaksi lukukokemukseksi kuin uskalsin toivoa. Se yllätti hauskuudellaan ja selkeydellään ja sai minut melkeinpä hihkumaan innosta. Huomasin katsovani ympäristöä ihan uusin silmin, kun näin nimistön historialliset kerrostumat. Ajan virta näkyy kielessä, ja se olisi syytä tiedostaa. Kieli on historian ja kulttuurin varasto. 

Toivoisin, että Elorannan ja Jalavan teos kuluisi mahdollisimman monen ihmisen käsissä, sillä se lisää iloa ja ylpeyttä suomen kielestä ja auttaa näkemään sen ainutlaatuisuuden. Teos lisää kunnioitusta omaa äidinkieltä ja ylipäätään kaikkia kieliä kohtaan. Kieliä on syytä vaalia, oppia ja opettaa sekä tietysti tutkia, koska samalla opitaan ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa. Kirja osoittaa, että kielen käyttäminen on aina paitsi kommunikointia myös kulttuuriteko.