William Butler Yeats: Runoja

William Butler Yeats: Runoja, 2. painos, 1999 (näköispainos vuoden 1966 painoksesta)
Alkuteos: Collected Poems, 1965
Suomentaja: Aale Tynni
Kustantaja: WSOY
Kansi: Heikki Alanko
Sivuja: 2012
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Saanko esitellä: William Butler Yeats (1865 - 1939), ei enempää eikä vähempää kuin viime vuosisadan huomattavin englanninkielinen runoilija, nobelisti vuodelta 1923. Tapasin hänet taas, 12 vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2002 luin tämän saman Runoja-kokoelman pohjaksi kesäiselle Irlannin-matkalleni. Jäin ymmälleni. Ensi kesänä olen lähdössä lukupiirimatkalle Irlantiin, ja päätin yrittää Yeatsia uudestaan. Nyt lukemisen apuna oli Dublinista edellisellä matkalla hankittu kokoelma Yeatsin runoja, jotka on valinnnut toinen irlantilaisrunoilija-nobelisti, Seamus Heaney. Olen 12 vuotta vanhempi, keski-ikäinen nainen ja lukenut kymmeniä kirjoja lisää - ymmärtäisinkö nyt paremmin Yeatsin ylistettyjä säkeitä?

Edelleen Yeatsin runous on hämmentävää. Wikipediasta löysin Yeatsia kuvaavan sanan mystikko. Täydellistä! Eipä ihme, että aivosoluni käyvät ylikierroksilla. Alun perin tarkoitukseni oli lukaista Runoja viime kuussa, kun vietin runokuukautta. Mutta en pystynyt hotkaisemaan näitä runoja. Ne ovat äärettömän moniulotteisia: Yeatsin yksityiselämä, hänen rakastettunsa ja ystävänsä ovat totista totta, heidät nimetään runoissa ja he ovat osa Irlannin historiaa. Jopa runoilijan koti ja sen esineet sekoittuvat maan historiaan ja politiikkaan. Nämä kohdat ymmärrän, sillä Aale Tynni on laatinut kokoelman loppuun perusteelliset selitykset historiallisista henkilöistä. Mutta sitten: Miten kukaan voi kirjoittaa näin häpeämättömästi assosioiden! Irlantilaiset kansantarinat ja perinteet heräävät eloon. Vähän väliä hypätään Kreikan mytologiaan ja lisätään sitten mystiikkaa ja symbolismin kuvastoa, esimerkiksi joutsenia ja kuu.

Teoksen lopussa olevat Tynnin selityksetkään eivät aina auttaneet: Joihinkin selityksiin hän on siteerannut Yeatsin omia sanoja runojen taustoista, mutta en ymmärrä Yeatsiä sittenkään. Mitä ihmettä runoilijan päässä on liikkunut! Ainakin mielikuvistusta ja vapaata assossiointia. Tämä on ehkä sitä runoilijan vapautta ja luovuutta, joka pahimillaan vieraannutta lukijan, jos lukija ei pysy ajatuksesta perillä.

Silti. Jatkoin lukemista, annoin runoilijan puhua ohi korvieni, sillä paljon löysin sellaista, jonka ymmärsinkin. Ensinnäkin kokoelmasta näkyy runoilijuuden kaari. Ensin runoista voi tunnistaa romantiikan ajan jälkimaininkeja, 1900-luvun taitteen tyylisuuntaa, symbolismia. Vähitellen runoihin tulee moderneja piirteitä, suoraa puhetta omasta elämästä ja todellisista tapahtumista. Rakkaussuhteet, ystävät ja poliittiset henkilöt ikään kuin vaativat tulla nimetyiksi, tapahtumat vaativat uutisointia. Kaikki tämä on kuitenkin vankasti runomuodossa, suorastaan nerokkain loppusoinnuin kerrottu. (Mikäli englanninkielisistä runoista mitään ymmärsin.)

Runojen historiallisista henkilöistä haluan nostaa esiin J. M. Syngen, joka Yeatsin kehotuksesta matkusti Aransaarille ja keräsi siellä kansanperinnettä sekä kirjoitti kauniin kuvauksen saarista teokseensa Aransaaret. Yeats ja Synge olivat perustamassa Irlannin kansallisteatteria, jossa Syngen näytelmiä esitettiin. Näytelmät saivat tyrmäävän vastaanoton, ja Yeats joutui puolustelemaan niitä raivoisalle yleisölle, joka piti niitä Irlannin kansan pilkkana. Esimerkiksi runossa Majuri Robert Gregoryn muistolle Yeats muistelee ystäväänsä, kansallismielistä Syngeä, joka kuoli 37-vuotiaana:
- -
Ja toisena on John Synge, tuo kysyvä mies,
joka kuollen kuvasi elävän maailman,
jota hauta ei olisi pystynyt rauhoittamaan,
jos ei olisi pitkään matkattuaan
liki yötä hän syrjäseutuun löytänyt,
kivikkoiseen maahan, lohduttomaan,
liki yötä sen kansaa löytänyt,
korutonta ja intohimoista, kaltaistaan. (S. 69.)

Runosikermä Mietteitä kansalaissodan aikaan oli runoista ehdoton suosikkini. Siinä runoilija pohtii mennyttä ja tulevaa, näkee historian ympärillään ja tulevan lapsissaan:
Kun olen isiltäni perinyt
väkevän hengen, ruokin unelmia
ja mies ja nainen jäävät jälkeeni, 
vakevät hengeltänsä myös, ja silti: 
elämä tuskin heittää tuoksun tuuleen, 
levittää loiston aamun sateisiin, 
kun terälehdet varisevat tarhaan, 
ja jää vain arkipäivän vihreys. (S. 120.)

Kokoelman viimeinen runo Ben Bulbenin juurella (Yeats on haudattu oman toivomuksensa mukaan Ben Bulben -vuoren juurelle Sligoniin) helkkyy kuin Eino Leinon Elegia, ikään kuin elämänkatsomuksen tiivistymänä:
Laulajat, veistäjät, uurastakaa,
aika ei laiminlyödä saa, 
mitä suuret isämme suorittivat:
se on sielujen tuominen Jumalan luo,
se on kehtojen oikea täyttäminen. - - (S. 197.)

Aale Tynni on suomentanut runot melko vapaasti, eli hän ei ole noudattanut orjallisesti loppusointuja, vaan on selkeästi hakenut modernin otteen runoihin - voin vain kuvitella, miten vaikeita runot olisivat, jos ne olisi pakotettu suomalaisiin riimeihin! Ihailen Tynnin taidokasta ja varmaa suomennosta ja hänen paneutumistaan suomennostyöhön - taustatietoja on valtavasti. Selkeästi taiteilija Tynni on löytänyt taiteilija Yeatsin äänen ja osannut tulkita runot suomeksi. (Löysin Irlanti-Suomi-seuran sivuilta Tynnin haastettelun, jossa hän kertoo muistojaan Irlannista.)

Yeats eli suhteellisen pitkän elämän ja oli jo nuorena "valmis runoilija". Hänen isänsä oli kuvataiteilija, joka kannusti, suorastaan kasvatti, poikaansa taiteilijaksi. Lontoossa opiskellessaan Yeats pääsi jo taiteilijapiireihin, mutta kohosi loistoonsa vasta melko iäkkäänä, ikään kuin uudistui ja löysi oman, ainutlaatuisen äänensä vasta silloin. Aale Tynni kertoo esipuheessaan: Tyyli, sanoi Yeats, opitaan uutteruudella ja jäljittelemällä suuria mestareita. Niinpä hän läpi elämänsä hioi tyyliään, korjasi, revideerasi, julkaisi uudelleen, otti vanhat teemat uudelleen esiin. Hänen runoutensa kasvu osoittaa, että uutteruus kantoi hedelmän: Yeats kehitti tyylin, joka lopuksi oli täysin hänen oma tyylinsä. (S. 27.) Keski-iän tuotanto teki Yeatsista kuolemattoman - tästä voisi päätellä, että moni kirjailija voisi olla maailman arvostetuin, jos ei olisi kuollut tuberkuloosiin, alkoholismiin tai itsemurhaan liian varhain.

Kokoelman luettuani mieleeni tuli Anna Ahmatova, koditon -elämäkerta, johon kootuista runoista muodostui runoilijan koko elämä. Molemmat taiteilijat aloittivat romantiikkaan taipuvaisina runoilijoina, mutta päätyivät kirjoittamaan elämästä. Historialliset mullistukset ikään kuin pakottivat kertomaan asiat todellisina. Yeats oli kansallisaatteen miehiä, mutta järkyttyi väkivallasta ja kapinallisten teloituksista; Ahmatovan kohtalona oli Neuvostoliitto. Molemmat löysivät oman, vahvan tyylinsä.

Sain tällä Yeatsin loistokkaalla ja mystisellä kokoelmalla viidennen pisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Jokken 14 nobelistia -haastekin edistyi nyt neljänteen kirjailijaan. Ja irlantilaisklassikkopino kasvoi taas yhdellä teoksella.