Alkuteos: The Runaway Roller Skate, 1973
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kansi: John Vernon Lord
Mistä sain kirjan: kopioin värikopioina LKI:n arkistoista
Kukko nyt kiljaisi: "Airot veteen!
Sinä soutaa saat, minä tähystän eteen."
Alas virtaa oli niin luistava keli
että sorsatkin pakoon räpisteli.
Varoitus! Tämä teksti on silkkaa kirjarakkautta alusta loppuun. John Vernon Lordin Rullaluistin karkuteillä, lapsuuteni rakkain kirjamuisto, on ehtaa 1970-luvun tuotantoa. John Vernon Lord (synt. 1939) on Brightonin yliopiston opettaja (opetusalana kuvittaminen) ja pitkän uran tehnyt brittikuvittaja. Hänen hulvaton kirjansa herra Hösselin seikkailuista luettiin meillä kotona kirjaimellisesti riekaleiksi.
Onneksi jokunen kirjansivu putkahti myöhemmin jossain varastonsiivouksessa eteemme, sillä muistan, kuinka koko perhe alkoi hajanaisten sivujen perusteella siteerata säkeitä kirjasta. Jokainen, isääni myöten (joka luki meille harvemmin kuin äiti), tavoitti kirjan rytmin ja muisti säkeitä sieltä täältä. Päädyimme lausumaan kirjan ulkoa melkein kannesta kanteen. Kirjan sankari, herra Hösseli, palautui heti kaikkien mieleen, mutta kirjailijan nimeä ei muistanut kukaan.
Jotenkin selvitin kirjailijan nimen (aikana ennen Googlea), ja vuosia kestänyt kirjanmetsästys alkoi. Kuljin monta vuotta divareissa lompakossani lappu, jossa luki kirjan ja kirjailijan nimi. Kysely oli turhaa. Kirjaa ei ehkä ole enää missään.
Sitten kävin vierailulla Suomen nuorisokirjallisuuden instituutissa, nykyisessä Lastenkirjainstituutissa, Tampereella ja ymmärsin, että heillä on varastoituna kaikki Suomessa ilmestynyt lasten- ja nuortenkirjallisuus. Kävelin siis kirjahyllylle ja yksinkertaisesti tartuin kirjaan! Melkein itkin, kun sain sen käteeni.
Löytö jäi kummittelemaan mieleeni ja seuraavana päivänä kävelin takaisin LKI:iin ja monistin kirjan sekä itselleni että siskolleni. Kotona luin kirjaa lapsilleni irtosivuina ja talletin sivut lukemisen jälkeen huolellisesti kirjekuoreen. Lopulta raaskin sentään niitata sivut yhteen ja annoin lasten itsekin koskea aarteeseeni. (Tosin vain minun läsnäollessani.)
Luen kirjaa täsmälleen samoin äänenpainoin kuin äitini ja isäni lukivat sitä 40 vuotta sitten siskolleni ja minulle. Jokaisella lukukerralla olen edelleen innoissani ja jännitän, saako herra Hösseli rullaluistimensa kiinni. Koska satu on runosatu, sen rytmi on tärkeä, ja tässä tapauksessa rytmi on yhtä vauhdikas kuin tarinakin.
Tarina on absurdi, suorastaan anarkistinen. Kaikki alkaa englantilaiselta maaseudulta, johon kunnollinen virkamies, herra Hösseli, matkustaa lomalleen. Hän näyttää ensin liituraitapuvussaan tylsältä tuttavuudelta. Mutta hiukan hassahtanut hänen täytyy olla, sillä hän harrastaa rullaluistelua ja hänellä on lemmikkinä kukko. Mitä samaistumispintaa tähän brittivirkamieheen voi suomalaislapsella olla? Ei mitään, mutta annas olla, kun hiiri nappaa hänen rullaluistimensa ja hän ryntää kukkonsa kanssa armottomaan ajojahtiin. Päälle jää raidallinen pyjama, ja perusvirkamiehestä kuoriutuu melkoinen seikkailija.
Joitakin kirjan kuvia en saa mielestäni ikinä: herra Hösseli joen pohjassa kyselemässä kalalta, onko se nähnyt rullaluistinta, herra Hösseli soutamassa, herra Hösseli teroittamassa miljoonia kyniä...
Täytyy muistaa, että 1970-luvulla lastenkirjallisuus oli järkevää ja realistista, oli Sanna hammaslääkärissä ja Teemu leipoo. Pupu Tupunakin raisuimmillaan vietti synttäreitään. Miten herra Hösseli voi lennellä pilvenpiirtäjästä, seikkailla meret ja aavikot, pestä krokotiilin hampaita, raivata tietään viidakossa ja jahdata ympäri maailman rullaluistimella kaahaavaa hiirtä? Koko aikana hän ei edes syö eikä nuku.
En tiedä mistä kirja meille tuli, mutta kyllä sitä luettiin. Kokonaisuutena se iski tavallisen ja järkevän lapsuudenperheeni huumoriin aivan lähtemättömästi. Se on osoitus mielikuvituksen, riimittelyn ja kuvataiteen riemusta. Mitään vastaavaa en suomalaisesta lastenkirjallisuudesta tuolta ajalta muista. Lordin kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, vahvoja, tummia värejä, mustaa viivaa. Satumetsä on varsinainen taidonnäyte (kuvassa näkyy vain puolet metsästä - kyseessä on kopio kirjasta): Vain miekka ja sakset aseinaan he ryhtyivät tietä raivaamaan
Entäs John Vernon Lord? Googletin miehen ja sain eteeni toinen toistaan hienompia kuvituksia, joita hän on urallaan tehnyt: hän on kuvittanut muun muassa Aisopoksen eläinsatuja ja Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa. Viimeisin uutinen John Vernon Lordista löytyi päivämäärällä 26.3.2014, eli tältä viikolta. John Vernon Lord on kuvittanut James Joycen teoksen Finnegans Wake, jota pidetään Joycen vaikeimpana teoksena ja mahdottomana kääntää muille kielille sanaleikkiensä vuoksi. Kuinka ollakaan viimeisin kirja, jonka olen lukenut, on James Joycen Dublinilaisia, ja olen salaa uneksinut Finnegans Wakenin selailemisesta - tuskin pystyn sitä lukemaan. Nyt haluaisin Lordin kuvittaman teoksen heti käsiini.
Muitakin yhteyksiä John Vernon Lordiin löysin. Hän on kuvittanut Deep Purplen levyn The Book of Taliesyn kannen vuonna 1968. Kyseessä on yksi suosikkibändejäni, ja levyltä ovat tuttuja ainakin kappaleet Kentucky Woman ja River Deep, Mountain High. Lisäksi, koska Lord on kotimaassaan kuvittanut klassikoita, hän on kuvittanut myös nonsense-runouden brittiklassikon, Lewis Carrolin Kraukijahdin (The Hunting of the Snark). Teos on käännetty vasta viime vuonna suomeksi. Suomalaisen laitoksen kuvat ovat peräisin ruotsinnoksesta vuodelta 1959 ja kuvittajana on Tove Jansson. Sain Kraukijahdin juuri lahjaksi rakkaalta ystävältäni, ja se odottaa tuossa lukijaansa. Näin yhdistyvät yöpöydälläni lojuvien kirjojen virrat jotenkin salaperäisesti.
Kiitän John Vernon Lordia loistavasta kirjasta ja hauskoista lapsuuden lukuhetkistä! Ja lisäksi, koska tiedän, että ainakin äitini lukee blogiani, kiitän äitiäni ja isääni niistä loputtomista tunneista, joita he käyttivät meille, siskolleni ja minulle, lukemiseen. Jokainen yhdessä luettu tunti kului turvallisesti heidän kainalossaan, heidän ääntään kuunnellessa. Olen joskus ihmetellyt, miten hyvä olo minulle tulee pelkästään kirjan koskettamisesta. Ymmärrän, että turvallinen, rauhallinen oloni on peräisin siitä tunteesta, joka lapsella on, kun äiti tai isä lukee hänelle. Se tunne ei ole kadonnut minnekään. Siksikin - ja ehkä ennen kaikkea juuri siksi - luen edelleen.
Kirjoituksellani osallistun blogien lastenkirjaviikkoon. Hieno idea on peräisin Sinisen keskitien Bleultä, ja hän on koonnut viikon aikana ilmestyneistä bloggauksista listan sivuilleen. Suosittelen kurkkaamaan innostuneita kirjoituksia, joita blogeissa on ilmestynyt tämän viikon aikana. Sieltä löytyy lukemista lapsille!
Kuulostaapa mainiolta kirjalta!
VastaaPoistaKuvaat hienosti lapsuuden merkitystä lukemisessa. On ihana ajatus, että vanhempana voi luoda lapselle tärkeitä muistoja lukemisesta, ja parhaimmillaan ne johtavat siihen, että lukeminen kiinnostaa myöhemminkin.
Yhdessäolo on ehkä koko homman tärkein juttu. Luulenpa, että lapset, joille luetaan, saavat kokea aivan erityistä turvaa.
PoistaEi miten hauskan näköinen kirja. Ja aarteesi löytäminen kuulosti tutunoloiselta, ihan kuin minun se lorukirja joka tulla tupsahti kaupassa vastaan, enkä aluksi edes ymmärtänyt, että se oli SE. Ihana Elina, kun olet osallistunut näin ahkerasti, vau :)! Erityisniiaus sinulle!!!
VastaaPoistaErityisniiaus myös siihen suuntaan! Viikko on ollut ihana!
PoistaLuin löydöstäsi ja mietin samaa! Paljon iloa on lapsuuden kirjoista!
Ihana postaus! Joskus aika kultaa muistot ja kirja onkin aikuisena pettymys, mutta tuon kirjan arvo onneksi säilyi. Onneksi sait teoksesta kopiot. : )
VastaaPoistaKiitos, Joana! Kirja on yhä yhtä hauska ja huvittaa lapsianikin kovasti. Kopio on aarre, mutta toki omistaisin aidon hyvin mielelläni. Etsintä jatkuu.
PoistaVoi mikä kirjoitus, ihan liikutuin tätä lukiessani sillä voin kuvitella tunteitasi, kun kirja vihdoin löytyi. <3 Ja ylipäänsäkin aivan ihanaa, että vuosien turhan etsiskelyn jälkeen löysit kirjan ja sait siitä tavallaan kappaleen itsellesi. Ovatko nuo ottamasi kuvat siis kopioista? Ei ikinä arvaisi, eli jos näin on, kopiojälki on tosi laadukasta.
VastaaPoistaTästä kyseisestä kirjasta en ole koskaan kuullutkaan ennen tätä, mutta aloin miettiä, mikä kirja on minulle ollut lapsena samalla tavalla rakas... Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että niitä on kaksi: Astrid Lindgrenin Melukylän lapset (joka meillä luettiin riekaleiksi), ja se monesti mainittu Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira, jota minulla ei koskaan ollut omana, mutta joka oli kylämme sivukirjastosta meillä jatkuvasti lainassa. <3
Kiitos, Sara! Oli suorastaan ihmeellistä pitää kirjaa käsissään, ja kopiojälki oli todellakin hyvä. Kyllä tälläkin pärjää.
PoistaFedja-setä on ihana ja tärkeä minullekin. Sen viehätys ei häviä aikuisenakaan. Eikä häviä Lindgrenin kirjojenkaan taika. Minun lapsuuden ykköseni niistä oli Marikki ja Kesäkummun Tuikku. Melukylään olen löytänyt vasta aikuisena. Lapsuuden kirja-aarteet kantavat pitkälle.
Olen ihan samaa mieltä, ja pakko oli vielä palata kun muistin sen kolmannen, joka oli ja on äärettömän rakas: Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa. Voi rakkaus! <3 (Ja miten saatoin unohtaa Kunnaksen ja Koiramäen???)
PoistaKunnas on mestari! Hänen kynänjälkensä on ylittämättömän ilmeikästä. Koiramäet ovat suorastaan kulttuuriteko, niin hienosti niissä on perinteitä ja historiaa kuvattu. Minulle ne ovat tulleet tutuiksi omien lasten kanssa.
PoistaHei! Tämä oli minunkin lempikirjani. Osaan sen edelleen melkein alusta loppuun ulkoa, koska luin sitä vielä lapselleni 90-luvulla, mutta valitettavasti kirja hävisi.Samaten olen nettiantikvariaateista etsinyt sitä, mutta turhaan. Nyt löysin sentään tämän blogisi ja ehkä vielä onni käy kirjankin suhteen. Aina sitä tosiaan jännitti että löytyykö rullaluistin :). Lempikohtani olivat aavikon helle, Isoveljen luona käynti ja krokotiilin hampaidenpesu.
VastaaPoista