2 x Saara Turunen: Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö, e-kirja, 2015; Sivuhenkilö, e-kirja, 2018
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä sain kirjat: luin Bookbeatistä 

Kun Saara Turusen Sivuhenkilö ilmestyi viime vuonna, se sähköisti hetkeksi kirjallisuuden kentän. Onhan aivan tavatonta, että kokonainen kaunokirja nostaa pöydälle ne lainalaisuudet, jotka koskevat erityisesti naisia taiteen tekijöinä. Sivuhenkilö kertoo nimensä mukaisesti taidemaailman sivuhenkilöstä ja samalla oman elämänsä sivuhenkilöstä: nuoresta naisesta, joka vaiennetaan tai ohitetaan tehokkaasti. 

Sivuhenkilön tarina alkaa jo vuodesta 2015, jolloin Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, ilmestyi. Esikoisteoksesta julkaistiin Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kirjoittama arvostelu, jossa hän määritteli teoksen tylsäksi, koska se kertoo niin tylsästä aiheesta kuin omaksi itseksi kasvamisesta. Myöhemmin samana vuonna Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta miltä tuntuu saada palkinto sen jälkeen, kun on vaipunut masennukseen lyttäävän arvion takia. 

Rakkaudenhirviö on raameiltaan autofiktiivinen teos, mutta Sivuhenkilö on sitä vielä enemmän ja totisemmin, sillä se kertoo niistä syövereistä, joihin nuori naiskirjailija syöksyy luettuaan valtakunnan päälehdessä ilmestyneen "setämiehen" arvostelun teoksesta, johon hän on pannut likoon koko elämänsä. Olisiko romaani ollut aiheeltaan tylsä, jos se olisi kertonut jostain suuresta, miehisestä aiheesta? Olisiko teos ollut arvokkaampi, jos se olisi ollut mieheksi kasvamisen tarina? Seuraa masennuksen, epäuskon ja syrjäänvetäytymisen vuosi... Ja syntyy toinen kirja.

Kiinnostuin ensin Sivuhenkilöstä sen aiheuttaman kohun vuoksi ja luin sitten Turusen teokset aikajärjestyksessä. Hävettää myöntää, että ohitin Rakkaudenhirviön sen ilmestymisvuonna siksi, että pelkäsin sen olevan taiteilijuudessa rypemistä. Sitäkin se toki onkin. Minäkertoja tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi lapsuudenkodissaan, kotipaikkakunnallaan ja lopulta myös taiteilijapiireissä. Välillä hän ruikuttaa sitä, miten hänen lahjakkuuttaan ei tunnisteta. Onneksi se lopulta tunnistetaan, sillä en tiedä, miten minäkertojalle olisi muuten käynyt! Tavallisuus olisi ehkä tappanut hänet. 

Rakkaudenhirviö alkaa lapsuuden kuvauksesta ja lapsuuteen se myös ankkuroituu. Sieltä löytyy selitys pahaan oloon ja siellä sukelletaan suomalaisuuden mustaan ytimeen. Lapsuutta hallitsevat dominoiva äiti, tavallinen isä ja pikkupaikkakunnan ahdistavat käyttäymisnormit, jotka yrittävät puristaa päähenkilöä tiettyyn muottiin. Äidin mielestä hänestä pitäisi tulla siivooja, koska hän on hyvä siivoamaan, eikä hänestä kuitenkaan kukaan huolisi, koska hän on niin erikoinen.

Kerronta vetää herkullisesti satiirin suuntaan ja tylyttää vähän kaikkea ympärillään. Tavallisuus olisi niin turvallista, mutta siihenhän minäkertoja nimenomaan ei pysty. Äitiä kaikki tavallisuudesta poikkeava pelottaa, ja kertoja luo hänestä varsin ruman kuvan. Mutta eipä minäkertoja säästele itseäänkään.

Turusen teksti juoksee sujuvana, ja kammottavuudessaan nokkelana. Päähenkilö tuntee olevansa rakkaudenhirviö, joka ei ole koskaan saanut olla oma itsensä saati oikeastaan löytänytkään itseään tai tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on. 

Vaikka kuinka viihdyin Rakkaudenhirviön matkassa ja nautin kärjistämisestä ja ironiasta, niin minäkertojan ylemmyydentunto löi välillä silmille. Sivuhenkilössä kaikki sellainen on kadonnut, ja kertoja on lähinnä hämmentynyt ja näkee itsensä osana laajempaa kuvioita. Kyse ei enää ole hänestä ja hänen urastaan ja kasvustaan, vaan laajemmin naisten luoman taiteen vastaanotosta. Lauseiden rytmi on pysynyt samana, mutta särmä on hioutunut ja lannistaminen tuntuu lukijalle asti. Sivuhenkilö on tunnelmaltaan rehellinen ja paljas, siinä missä Rakkaudenhirviö on riehakas ja uhmakas.

Molemmilla Turusen kirjoilla on ansionsa. Rakkaudenhirviö onnistuu olemaan kerronnaltaan jopa rohkaiseva, koska se kehottaa etsimään ja kuuntelmaan omaa ääntään sekä venyttämään valmiiksi asetettuja rajoja. Sivuhenkilö on puolestaan manifesti, joka kysyy, miksi naisten on niin vaikea olla oma itsensä ja löytää paikkansa, saati saada arvostusta osakseen. Valmiit roolit ovat sellaisia, joihin harva nainen mahtuu.  

Olin viime syksynä kuuntelemassa Majanderin ja Turusen kohtaamista Helsingin kirjamessuilla. Tilaisuus oli kesympi kuin odotin, oikeastaan aika hyväntullinenkin, mutta yleisönä olleiden  naispuolisten kirjailijoiden määrä kertoo siitä, että aihe on tärkeä. Tilaisuus myös teki minusta entistä feministisemmän lukijan, sillä vierustoverini sähisi korvaani niin vähätteleviä sanoja kirjailijasta, että ymmärsin, kuinka syvällä meissä naisissakin ovat kaikki taiteen ja arvottamisen miehiset rakennemallit.  Kirjallisuuden kentällä on vielä paljon patriarkaalisia rakenteita, joiden purkaminen on vasta alullaan. Kuka sen saa määrätä, mitkä kirjallisuuden aiheet ovat kiinnostavia? Milloin tytöttely ja vähättely loppuvat? Varmaa on, että rakenteet uudistuvat kirja kerrallaan, ja Saara Turunen liikuttaa niitä molemmilla teoksillaan.




Rakkaudenhirviötä on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirja hyllyssä - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa, joissa on puolestaan varsin kattavat listat useista muista blogeista. Sivuhenkilö on tuttu ainakin näissä blogeissa: Reader, why did I marry him? ja Tekstiluola, jossa on puolestaan pitkä lista muista kirjan arvioineista blogeista. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen molemmat sopivat kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. Rakkaudenhirviö sopii myös kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.