Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Aino ja Ville Tietäväinen
Sivuja: 48
Mistä minulle: messuostos

Unessa riippusilta meni sellaisen samean veden alle. Siinä sillassa ei ollut kaiteita. Pelotti ihan hirveästi. Otit kädestä kiinni ja talutit veden alle...
Toisella puolella noustiin vedestä ihan märkinä. Kellanvihreää kuplavettä oli mennyt suuhun. (S. 47.)

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta voitti viime lauantaina Tulenkantaja-palkinnon Vihtorin kirjaston kirjamessuilla Tampereella. Kirja voitti myös Blogistanian Kuopus 2013-äänestyksen ja oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Kaikki nämä huomionosoitukset ovat ansaittuja. Toivonkin nyt kirjalle menestystä myös ulkomailla, sillä Tulenkantaja-palkintoraadin mukaan mitään vastaavaa ei ole ulkomailla vielä nähty. Raati oli yksimielisesti hyvin vaikuttunut teoksen ainutlaatuisuudesta.

Ilman viikonlopun kirjamessuja teos olisi mennyt minulta ohi, sillä kaikista kehuista huolimatta pidin kantta turhan synkkänä ja ajattelin, ettei kirja ole perinteinen lastenkirja. Eikä se olekaan. Mutta mikä se on, kun siinä on sarjakuvaakin, mutta ei pelkästään sitä? Osaisinko lukea sitä? Tarvittiin siis vielä yksi palkinto ja hurmaavat isä ja tytär paikan päälle vakuuttamaan minut kirjan hyvyydestä. Mutta onneksi näin paksuun kalloonkin menee lopulta tieto siitä, että kyseessä on aivan erityislaatuinen helmi.

Ville Tietäväinen kertoi Vihtorin kirjamessuilla kirjan tekemisestä: Koska heidän perheessään isä on se, joka hoitaa yöheräilyt, hän joutui kohtaamaan myös lapsen öiset painajaiset. Isän ajatus oli, että kun pahan unen kertoo, se ei enää palaa. Niinpä hän kuunteli tyttärensä unet ja sai idean niiden piirtämisestä ja kirjoittamisesta. Sekä isä että tytär piirsivät niitä ja niistä piti tulla alun perin digikirja lähipiirille. Mutta niin ei käynytkään. Onneksi - ja seuraa perustelut:

Lapsiperheissä on paljon yöelämää: nukutaan, heräillään, itketään, huudetaan, imetetään, narskutellaan hampaita, lääkitään kasvukipuja, vaihdetaan sänkyä, vaelletaan ja nähdään pelottavia unia. Lapsen painajaisen edessä on aina yhtä avuton olo. Silloin tällöin olen kuullut omankin lapseni suusta Ainon repliikin: En voi kertoa. Uni on ollut niin pelottava. Tarvitaan joskus pitkäkin houkuttelu, että unen kauhein asia saadaan esille ja siitä voidaan vaihtaa muutama lohduttava sana, jotta päästään taas nukkumaan. Kysyy malttia kello 02.00. Ainon isällä tätä malttia on ollut, ja siitä kertovat hauskasti teoksen siniharmaasavyiset sarjakuvat, joissa isän väsymys on suorastaan tarttuvaa ja Ainon uninen, säikähtänyt olemus niin hauras.

Sarjakuvissa on annettu kaunis malli meille aikuisille: näin luodaan lapselle turvallisuutta ja kunnioitetaan lapsen mielikuvitusta. Kertoessaan kirjasta Ville Tietäväinen korosti, että se on faktaa - Ainon unet ovat todellisia ja nähtyjä. Aino oli ollut hyvin tarkka niiden oikeasta kuvituksesta. Unet ovat lapselle täyttä totta, ja se kannattaa lohduttavan aikuisenkin muistaa. Ville Tietäväinen kuvaa pahoja unia ihmisten kollektiivisen alitajunnan tuotteiksi. Ne ovat yhteisiä pelkoja. Vasta puhutusta painajaisesta tulee vain pahaa unta.

Sain kirjamessuilla kirjaan omistuskirjoituksen lapsilleni tervehdyksellä "Hyviä unia". Aino piirsi omistuskirjoitukseen kauniit sydämet. Kerroin kotona tytöilleni, että Aino on samanikäinen kuin he, ja Ainon piirrokset kiinnostivat heitä kovasti. Sydämistä ja kuvista pidettiin paljon ja kirjaa piti ruveta heti lukemaan. Vähän yllättäen tyttöjä eivät kauheimmatkaan unikuvat tuntuneet ahdistavan tai pelottavan. Ehkä 8-vuotias on jo tottunut painajaisiin. Mutta lisäksi huomasin, että oli syntynyt kunnioitus taiteilija Aino Tietäväisen tuotantoon ja siitä oli saatu inspiraatiota. Eilen nimittäin meillä aloitettiin kahden kirjan kirjoittaminen. Toinen tytär kirjoittaa esikoisteostaan, toinen kamppailee toisen kirjan julkaisemisen paineiden alla (ensimmäinen syntyikin mielestäni turhankin helposti, sillä se on kirjoitettu käsialalla aikana, jolloin hän ei osannut edes lukea).

Sen sijaan vilkas eskaripoikani selvästi jännitti kirjaa. Kuvien selailun ja kirjan nimen perusteella häntä suorastaan pelotti. Mutta lukeminen oli vapauttavaa: Aino-tyttö on nähnyt näin hurjia unia ja uskaltanut piirtää kuviakin niistä. Lukemisen jälkeen mietittiin, mikä oli pelottavin uni. Eniten poikaa pelotti tulipalouni, mutta myös pommilla ja pyssyllä uhkailijat. Hänen mieleensä on jäänyt isän piirtämä kuva Ainosta, joka polkee hädissään kolmipyöräänsä. Poika osasi selvästi asettaa itsensä Ainon tilalle ja ymmärsi hädän. Tämän takia kirjallisuutta pitää lukea lapsille!

Kirjan jokaisella aukeamalla on toinen toistaan kammottavampia unia, mutta koska ne ovat myös unimaisen järjettömiä, niille saattoi välillä jopa nauraa. Isi istuu muurahaispesään yhä uudestaan, hölmöt poliisit eivät hoida hommiaan ja pelottava jättiläinen on melkoinen valepukki. Joka aukeamalla on myös sarjakuvana isän ja tyttären keskusteluja. Ne rauhoittivat ja palauttivat unien maailmasta todellisuuteen.

Painajaiset on kuvattu värikkäinä, mutta niiden hallitsevin värisävy on ruskea. Välillä punainen ja keltainen hohkaavat. Tyttären ja isän piirrokset sekoittuvat, Ainon kynänjälki vaihtuu isän kynänjäljeksi. Kirjan kannet kertovat Ainon unesta nekin. Koska olin aiemmin nähnyt vain etukannen, jossa isä ja tytär ovat ehkä pahaa aavistamatta astelemassa synkkään virtaan, oli helpotus nähdä kirjan takakansi, jossa isä ja tytär nousevat edelleen käsi kädessä ylös virrasta. Lapsi voi sukeltaa pahoihin uniin turvallisesti, jos häntä jaksetaan kuunnella. Huonosti nukutut yöt ovat pieni hinta siitä, että pelkojen kanssa opitaan elämään. Ainokin lupasi vastaisuudessa nähdä vain outoja unia, ei enää pelottavia.


Vain pahaa unta on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Nenä kirjassa, Kirjoitan ja luen, siis olen, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus. Siitä on poikkeuksetta pidetty, eikä siis ole ihme, että kirja voitti Blogistanian Kuopus -palkinnon vuonna 2013. Kirjalla on myös omat Facebook-sivut, joista löytyy lisää linkkejä blogiarvioihin!

Osallistun kirjalla Blogien lastenkirjaviikkoon.