Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä, 2020

Alkuteos Normal people, 2018

Suomentaja: Kaijamari Sivill

Kustantaja: Otava

Kansi: Henn Kim

Sivuja: 257

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä on kulttimaineessa oleva kirja, josta on tehty jo tv-sarjakin. Tämä on melkoinen saavutus nuoren irlantilaiskirjailijan teokselle, joka ilmestyi vain pari vuotta sitten. Tv-sarja, jonka Rooney on itse käsikirjoittanut (ja joka on nähtävissä Yle Areenassa), on myös saanut paljon kehuja ja on jokaisen kehunsa ansainnut. Siinä on loistavat pääosan esittäjät, ja siihen on onnistuttu vangitsemaan kirjan herkkä henki ja nuorten rakastavaisten aidot tunteet. 

Aloitin Rooneyn teoksen lukemisen äänikirjaa kuuntelemalla. Siivosin ja kuuntelin ja mietin, pitäisikö minun jaksaa kiinnostua kahden nuoren ihmisen rakkaustarinasta. Tuntui, kuin kuuntelisin nuortenkirjaa, mikä oli vähän ristiriitainen ajatus, sillä yleensä pidän nuortenkirjoista. Miksi tämä tarina ensin vaivaannutti minua ja tuntui siltä, ettei tarina kosketa minua lainkaan? Syynä oli ehkä asetelma, joka vaikutti aluksi teennäiseltä: rikas, hyljeksitty tyttö ja köyhä, suosittu uheilijapoika rakastuvat. Tämähän on vähän kuin sadusta, eikö? Olen lukenut satuja lapsena aika paljon - haluanko lukea niitä yhtään enempää, kun tosielämässäkin riittää ihmeellisiä tapahtumia?

Onneksi tarinan päähenkilöt Marianne ja Connell kasvavat ja kypsyvät kirjan edetessä, eivätkä jää asetelman vangeiksi. Myös ulkopuolisuuden tunne, joka heitä molempia vaivaa, alkaa kiehtoa enemmän ja enemmän. Se nousee kirjassa toiseksi tärkeäksi teemaksi rakkauden rinnalle. Voisin jopa väittää, että jäin lopulta koukkuun kirjan melankoliaan. Muistan Haruki Murkamin Norwegian woodin vaikuttaneen minuun samalla tavalla. 

Marianne ja Connell ovat ihmisiä, joille lukija toivoo pelkkää hyvää. Marianne on niin haavoittuva, että hän ansaitsee hellyyttä, Connell puolestaan on niin rehti kuin nuori mies vain voi olla - hän on symppis. Heillä on molemmilla omat kompleksinsa, erilaiset perheensä ja lähtökohtansa. Nämä paljastuvat kirjassa vähitellen. Molemmat myös tarvitsevat toisiaan täyttämään omaa tyhjyyden tunnettaan. Selittämätön yhteys heidän välillään on tosiasia ja se näkyy keskinäisenä seksuaalisena vetovoimana, mutta se ei välttämättä tee romanssista helppoa.  

Normaaleja ihmisiä on (satumainen) luokkatarina, jossa rikas tyttö ja köyhä poika rakastuvat. Molempien osapuolten kannalta on kyseessä myös satumainen Tuhkimo-tarina: Connell tekee luokkanousun siivoojan pojasta yliopisto-opiskelijaksi (tarina, joka ei Suomessa ole ollenkaan mahdoton, mutta irlantilaisittain hämmästyttävämpi). Marianne puolestaan on koulutovereiden hyljeksimä outolintu, jolla ei liiemmälti ole kotikaupungissa kavereita. Hänen kukoistuksensa alkaa vasta myöhemmin. Kummankaan kasvu ei ole mutkatonta, vaan pohjakosketus on edessä molemmilla. 

Kirjan pääpari muistuttaa paljon L. M. Montgomeryn Anna -kirjojen pääparia, Anna Shirleyä ja Gilbert Blythea, joitten suhde ei sekään aina ole mutkaton, mutta älyä on molemmilla ja koulussa pärjäämisessä kilpaillaan. Mariannen ja Connellin kilpa-asetelma on kirjan alussa pienen nokittelun aihe, mutta jää pian taustalle. Keskinäinen kannustus ja kunnioitus nousevat tärkeämmiksi. (Aivan kuten Annalla ja Gilbertilläkin.)

Normaaleja ihmisiä on siis myös älymystöromaani, ja ehkä sen voisi määritellä jopa yliopistoromaaniksi (ja lopulta kirjailijaromaaniksi). Vastaavia romaaneja en pysty suomalaisessa kirjallisuudessa nimeämään kovin monta. ehkä Mika Waltarin Suuri illusioni voisi olla sellainen samoin kuin Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä tai Maria Jotunin Huojuva talo, joka on enemmän avioliittoromaani. Meillä ei ole älymystöromaanien perinnettä samaan tapaan, kuin meillä voi sanoa olevan työläisromaanien perinne. 

Normaaleja ihmisiä on myös pesunkestävä eurooppalainen ihmissuhderomaani. Siinä pääasiassa keskustellaan, ja mikään keskustelu ei ole yhdentekevä, vaan jokaisen sanan myötä tuntuu välittyvän kokonainen kohtalo. Keskutelun merkitys selviää jo romaanin alussa: Mariannen kanssa jutellessa Connellista tuntuu, että puhe on täydellisen kahdenkeskistä (s. 12). Intiimi tunnelma, jossa lukija on osallisena, säilyy koko romaanin ajan. Älykäs keskustelu on lähes yhtä intiimiä kuin rakastelu.

Miljöönä on pääparin kotipaikkakunta, pieni maalaiskaupunki Länsi-Irlannissa sekä myöhemmin tietysti Trinity Collegen opiskelijapiirit Dublinissa. (En tainnut vielä mainita, että Irlanti on monella tavalla minulle rakas maa, joten sekin lisäsi kirjan viehätystä.) Juoneen kuuluu myös kesänvietto huvilassa Italiassa ja juonen kannalta merkittävä, sähköinen illallinen tuossa eteläeurooppalaisessa, helteisessä miljöössä. Erasmus-vaihto Ruotsissa, Interrail-matka  Berliinin kautta Italiaan... näin luodaan eurooppalaista sukupolviromaania. 

Marianne ja Connell ovat toistensa kohtalot, mutta miten heistä tulee sellaisia. Miten on mahdollista, että kaksi eri luokista tulevaa nuorta saavuttaa sellaisen yhteyden kuin heille lopulta syntyy. Mikä osuus kotipaikkakunnalla, perheellä ja ystävillä on kaikessa tässä? 

Ihmissuhteiden kiemurat ovat aina kiinnostavia. Rooney osaa rakentaa tarinasta lopulta hyvin mielenkiintoisen ja samaistuttavan. Suomentaja Kaijamari Sivill on puoletsaan kääntänyt keskustelut sujuvaksi eteläsuomalaiseksi puhekieleksi, jonka lukeminen tuntuu luontevalta. Herkkyys, jota romaanissa on paljon, huokuu sanoissa ja pääparin suhteessa. 

Normaaleja ihmisiä oli Booker-ehdokkaana vuonna 2018. Aluksi ihmettelin, missä sen ansiot ovat, mutta niitä putkahteli esiin kirjan edetessä. Teoksessa on paljon rehellisyyttä ja tavallisuutta, mutta sopivasti myös särmää, jotta se jaksaa kiinnostaa. Ihmiset ovat rikki ja kiinni toisissaan, mutta se on myös heidän onnensa. 

Teos on luettu ainakin kirjablogeissa Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirsin bookclub.