Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 522
Mistä sain kirjan: joulupukki toi




Tässä unessa on myös valoa, Marina seisoo keltaisessa valossa, sellaisessa jota on vanhoissa ikoneissa, niin vanhoissa että säteilevä kulta on murtunut jo tummankeltaiseksi.
  Seisomme ahtaalla käytävällä. Emme mahdu kulkemaan eteen emmekä taakse. Tuntuu etten voi hengittää. Mutta näen murtuneen keltaisen valon, joka tulvii hänen selkänsä taitse. (S. 469.)

Tämä ei ole kirja, tämä on elämä. Riikka Pelon Finlandia-palkittu kirja Jokapäiväinen elämämme ylittää sanat ja kohoaa siksi, mitä nimessään lupaa - elämäksi.

Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, kävin kuuntelemassa kirjailija Riikka Peloa Tampereen kaupungin pääkirjastossa, Metsossa. Tiesin siis etukäteen kirjan rakenteesta jo jotain: on kaksi paikkaa ja aikaa, joihin sitoudutaan - toinen on tšekkoslovakialainen kylä, Všenory, vuonna 1923 ja toinen on neuvostoliittolainen kylä, Bolševo, lähellä Moskovaa vuonna 1939. On kaksi naista, äiti ja tytär. Äiti, runoilija Marina Tšvetajeva ja tytär, toimittaja Ariadna (Alja) Efron. Kirjailijan mukaan äidin ja tyttären suhteen piti ensin riittää romaanin aiheeksi, mutta sitten tulivat perheen kohtalo ja Neuvostoliitto. Ne oli pakko kirjoittaa, koska niistä on olemassa dokumentit - niitä ei voinut ohittaa.

Äidin ja tyttären suhde on ensin symbioottinen, myöhemmin ristiriitainen. Vuonna 1923 he ovat Ilves ja Hippo. He tuntevat toisensa läpikotaisin, hengittävät samaan tahtiin, elävät runoutta todeksi, kirjoittavat jokapäiväistä elämäänsä yhteiseksi kirjaksi, huolehtivat toisistaan. Marinan äitiys on tunnistettava ja tosi - itsekästä, kipeää, rakastavaa. Vuonna 1939 tytär Alja on tulossa äidiksi. Hän on onnellisesti rakastunut ja raskaana. Hänenkin tunteensa ovat tunnistettavia ja tosia - innostusta, onnea, luottamusta. Molemmat naiset rakastavat Leijonaa, Serjožaa, Marinan aviomiestä ja Aljan isää, joka elää naisten arjessa hylättyinä kenkinä ja rujona pelakuuna. Perheeseen on kuulunut neljäskin jäsen, Irina, jota jokainen suree yksin. Surukin on niin totta - syyllistävää, kaipaavaa, riipaisevaa. Muri, pikkuveli, on perheelle annettu uusi mahdollisuus rakastaa lasta täydellisesti.

Venäläiseen tapaan kulttuuri on osa jokapäiväistä elämää. Elämä tunnetaan syvästi, kauneus havaitaan arkenakin. Se nähdään vedelle antautuvassa pyykissä, se tunnetaan silittämisen rytmissä. Runoilija ja hänen tyttärensä elävät sanoista, ja runoilija tunnustaa vain kielen kotimaakseen. Onnettomuus nähdään Puškinin runouden valkoisena hevosena. Missä ihmiset kohtaavat, puhutaan taiteesta, näytelmistä, runoudesta, musiikista.

Kirjailija Boris Pasternakin ja Aljan kohtaaminen puistossa on yksi kauneimpia kohtaamisia, joita olen koskaan lukenut. Siinä ovat läsnä mennyt ja tuleva, muistot ja nykyisyys, kaikki - appelsiineissa, keskustelussa, läheisyydessä. Pasternakin romaanin, Tohtori Zivagon, syntysanat lausutaan siinä, ja myöhemmin Alja saa kirjasta otteita vankileirille. On suorastaan nerokasta luoda kohtaaminen puiston penkille, Neuvostoliiton salaisen poliisin silmien alle. Mikä osoitus se on taiteen voitosta!:
      Pyörivätkö ne sinun mielessäsi? Säkeet, lauseet?
      Ehkä joku ihmisen helma, etäinen hauras sattuma, pellon ylitys, mutta ei niistä kirjaa vielä tehdä, ei ainakaan romaania. 
     Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.
      Kuin se olisikin niin helppoa. Kutsua se luokseen niin kuin kutsuu jonkun ihmisen. Ei, niin helppoa se ei ole. 
      Kirjoita se minulle, sanoin. Minä haluan lukea sen, vaikka se olisi pelkkä helma, ohut päärme. (S. 117-118.)

Kirjassa elää vahvana kaipuu vanhaan Moskovaan, entiseen elämään, johonkin menetettyyn. Vaikka se on konkreettisesti kaipuuta aikaan ennen vallankumousta, sen tunnistaa: se on samaa kaipausta kuin Tšehovin Kolmessa sisaressa. Onhan olemassa Moskova, jossa kaikki oli hyvin ja jossa kaikki voi vielä olla hyvin, onhan? Niille venäläisille emigranteille, jotka etsivät vallankumouksen jälkeen kotia Euroopassa, ei ollut paljon vaihtoehtoja. Fasismin nousu alkoi kurjistaa myös henkistä olotilaa, jos toimeentulo oli muutenkin vaikeaa. Jopa kommunistisena entinen isänmaa alkoi näyttää Eurooppaa paremmalta vaihtoehdolta. Työtä ja vapautta tarjoava Neuvostoliitto suorastaan säteili isä Aurinkoisen lupauksissa ja Hitlerin uhan alla. Mutta lupausten Moskovasta maksetaan kova hinta.

Kirjassa keskustellaan tšehovilaisesta tunnelmasta ja lasketaan siitä leikkiä. Sen läsnäolo kielletään, mutta lukijalle tšehovilainen tunnelma on totta puutarhajuhlassa ja kesän viimeisessä päivässä. Venäläisyys voittaa järjestelmän, ja kun runoilija lausuu männyn alla viimeisimmän runonsa, hänen sanansa uhmaavat kaikkea totalitarismia ja nousevat kaiken kärsimyksen yläpuolelle. Ne ovat kuin joutsenlaulu ennen lopullista antautumista elämälle.

Jokapäiväinen elämä, voiko sitä elää runouden, sanojen ehdoilla. Pragmaattinen tytär, boheemi äiti - kumpi on oikeampi tapa elää? Metsossa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa erään yleisön edustajan mielestä tytär oli selviytyjä, käytännöllinen sopeutuja, joka halusi tulla kunnon neuvostoliittolaiseksi. Hyvä ystäväni puolusti äitiä, runoilijaa, joka ei alistunut järjestelmälle missään vaiheessa.

Riikka Pelo kertoi, että äidin ja tyttären oman äänen löytyminen vei häneltä kauan. Hän etsi oikeaa hengitystä ja läsnäoloa molemmille naisille. Äidin, Marinan, ääni on kirjoitettu 3. persoonamuodossa (hän), mutta kuvaa kaiken vain Marinan näkökulmasta. Tyttären ääni on minäkertojan ääni. Vuoden 1923 kertojan näkökulma on Marinan ja vuoden 1939 kertoja on Aljan. Lisäksi kirjassa on otteita ikään kuin Aljan päiväkirjasta, lapsen muistiinpanoja, joista syntyy proosarunoa. Katkelmat täydentävät aukkoja, joita kahden paikan ja kahden ajan väliin jää. Tärkeitä päiviä yhdistää myös helle, myrsky ja petollinen mies. Se, mihin en ollut varautunut, oli kirjan loppu, jossa joudutaan vielä kahteen uuteen paikkaan. Tyttären kerrontakin muuttuu muutaman virkkeen mittaisiksi kappaleiksi, hätäiseksi huohotukseksi, jossa lukija joutuu huohottamaan mukana - nytkö, nytkö elämä nujertaa kielen, runouden, sanat?

Kun aloitin kirjan, sen kerronnasta pomppasivat silmilleni samaan virkkeeseen ahdetut päälausejonot, joita en voi sietää. Luin 40 sivua ja aloitin kirjan alusta. Antauduin kirjan rytmille - oliko minulla vaihtoehtoa: Kuuntelemisen taidon hän oli oppinut vasta täällä, tässä tšekkiläisessä metsässä. Moskovassa hän kuuli vain itsensä ensin, ja sitten pelkän bolševikkien metelin, Berliinissä rahan pauhun.  - - Mutta paljon piti vielä oppia, miten kääntyä pelkäksi rytmiksi, olemisen pulssiksi. Oppia seuraamaan runon tahtoa omansa sijasta. (s. 19.) Tämän jälkeen päälausejonot muuttuivat hengitykseksi, osaksi jokapäiväisen elämän yläpuolelle nousevaa tunnetta, joka kantoi. Hengitys kiihtyi ajoittain sellaisiksi kielikuviksi, että oli juostava mukana ja hypättävä lentoon.

Kun olin lukenut teosta kaksi viikkoa, alkoi uupumus. Luin pari sivua ja nukahdin. Huomasin, että olin siirtynyt Moskovaan, huomasin, että olin siirtynyt Tšekkoslovakiaan. Halusin pois, uneen, uniin, omiin uniini. Luin kaiken tiedon, mitä perheen kohtalosta oli suomeksi tarjolla internetissä. Ymmärsin, että perheen kohtalonhetket lähestyivät ja tragedian uhka alkoi tuntua joka sivulla. Näin painajaisia, valvoin. Tunsin äitiyden painon, symbioosin, tunsin olevani raskaana, rakastunut - ja koko ajan pyykkäsin, silitin, tiskasin, laitoin ruokaa - kaikki, mitä kirjassa kuvattiin. Katsoin peiliin ja ylipitkän otsatukkani alta näin kirjan kansikuvan runoilijan.

Miten tässä näin kävi? Minähän olin kuuntelemassa kirjailijaa etukäteen. Olin hyvin valmistautunut lukemiseeni. Pääsin kirjan maailmaan vaivattomasti, tunsin henkilöt, tiesin Serjožan, Boriksen, Aljan ja Muljan. Tunsin paikat etukäteen, tunsin kylät ja talot, olin jopa nähnyt Bolševon talon kirjailijan silmin, kuten hän siitä kertoi. Historia oli lempiaineeni koulussa. Minun piti tietää, minun piti olla varautunut. Mutta silti: miten elämä minut järkytti!

Lopulta lensin kirjan loppuun. Suljin kirjan kannet, otin sakset käteeni ja leikkasin otsatukkani. Päästin irti erään perheen jokapäiväisestä elämästä ja palasin omaani.

Kirjan ovat lukeneet ja siihen ovat ihastuneet venäläisen kirjallisuuden ystävät Leena Lumi, jonka arvio hengittää kirjan tahdissa, ja Jaana, jonka arvio jo viime keväänä kiinnitti huomioni ja vaati kirjan lukemista. Ilselän Minna tempautui myös kirjan rytmiin ja Kaisa Reetta T., Rakkaudesta kirjoihin, Kirjan pauloissa, Opuscolo, Luettua, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa pitivät myös paljon kirjasta. Cafe Voltairen arviossa Päivi Kosonen yhdistää teoksen upeasti naiskirjallisuuden jatkumoon. Lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Lukutoukka ja Kirjakaapin kummitus.

Pelon kirja voitti vuoden 2013 Finlandia-palkinnon ja tuli kolmanneksi vuoden 2013 Blogistanian Finlandia -äänestyksessä. Vietän blogissani runokuukautta ja tämä runoilijan elämästä kertova romaani on osa runouden juhlaa.