Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli, 2013
Kuvittaja: Laura Valojärvi
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 160
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Piste. Piste oli välimerkeistä paras, koska sen jälkeen sai aloittaa uuden virkkeen. Pisteistä paras oli kirjan viimeinen piste, koska sen jälkeen sai aloittaa uuden kirjan. Rouva Mallamud sulki silmänsä, värisytti etusormeaan ilmassa muutaman nautinnollisen sekunnin ajan ja löi sitten erehtymättömällä osumatarkkuudella lempipainikkeensa pohjaan. Piste. Sillä tavalla: 874 sivua. Rouva Mallamud oikaisi selkänsä ja pudotti paperinivaskan lähimmän paperikasan päälle.
  Ja sitten seuraava romaani... (S. 76.)

Netta Walldénin Ruben ja ratikkaralli on jokaisen kirjallisuudenystävän unelma lastenkirjaksi. Kirjassa on talo, joka on niin täynnä kirjoja, että uhkaa räjähtää, tuottelias kirjailija, innokkaita lukijoita, savupiipusta tuprahtavia kirjoja ja seikkailua. Kirjassa on myös sopivasti pientä taikaa, pientä maagisen realismin tuntua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Saarnilaaksoon. Saarnilaakson asukkaat ovat persoonallisuuksia, jotka on kuvattu lämmöllä. He ovat kaikki omalla tavallaan sympaattisia ja hassujakin. Kaikki alkaa siitä, että Saarnilaaksossa on satanut jo kolme viikkoa, ja koska sateella ei oikein voi muuta tehdä, niin rouva Mallamud kirjoittaa ja kirjoittaa. Ruben Pinterä, kirjan sankari ja päähenkilö, ymmärtää, että jotain uhkaavaa on tekeillä. Kaiken lisäksi hänen isänsä, Valdemar Pinterä katoaa.

Laura Valojärven kuvitus on vauhdikasta. Kirjan kannessa ja lähes jokaisessa kuvassa on liikettä. Ja lentäväthän kirjassa paitsi kirjat myös kokonaiset ratikat. Lisäksi sympaattiset hahmot olivat jotenkin niin omannäköisiään kuvissa, ettei heitä olisi voinut toisenlaisiksi kuvitellakaan.

Omaksi suosikkihahmokseni nousi tietysti tuottelias kirjailija rouva Mallamud. Hänen luomisvimmansa ja kirjojen lumo kuvattiin mukavan humoristisesti. Nauroin ääneen monessa kohtaa hänen kirjaongelmalleen. Ajatus kirjoja pursuilevast talosta sai myös katseen kääntymään omaan huusholliin. Näin jo omienkin seinien alkavan pullistella. Ja mikäs voisi olla tätä kauniimpi näky: Yläilmoista leijui pihanurmelle kokonainen kirjaparvi kuin siipirikkoinen satakielipoikue (s.7).

Lasten sankariksi nousi ilman muuta neuvokas Ruben, joka ei hätkähdä isänsä katoamista, vaan keskittyy pelastamaan Saarnilaakson räjähdysvaaralta. Tosiasiahan on, että aikuiset ovat niin keskittyneitä etsimään itseään tai kadonnutta Valdemar Pinterää tai järjestämään puutarhajuhlia salonkiinsa tai kirjoittamaan romaaneja, etteivät ymmärrä todellisuudesta yhtään mitään.

Mietin kuitenkin, miksi kirja ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka toisaalta vauhtiakin oli - ja välillä sitä lentoakin. Viisivuotias poika ei aina jaksanut keskittyä ja tokaluokkalainen tyttö väitti aika ajoin, ettei oikein ole perillä tästä kirjasta. Luulen, että yksi syy oli kertojanäkökulmien runsaus. Välillä seurattiin Rubenia, välillä Valdemar Pinterää, Virginia Pinterää, rouva Mallamudia, Armas ja Marsela Vaaraa, posteljooni Pasternakia ja Lisaa, eivätkä lapset aina muistaneet, kuka oli kuka. Välillä vähän kertailimme henkilöitä.

Lisäksi kirjassa ikään kuin seurataan kahta juonta: rouva Mallamudin talon räjähdysvaaraa ja Valdemar Pinterän katoamista. Juonet toki kietoutuvat mukavasti yhteen, mutta jos kirjaa luetaan pieneissä pätkissä, n. 20-30 sivua illassa, niin pakostakin juoni leikkautuu välillä hankalasti kesken ja jatkuukin sitten taas toisen juonenhaaran parissa. Ääneenlukijaa olisivat hyödyttänyt lyhyemmät kappaleet ja paikoin myös lyhyemmät virkkeet. En nyt hae mitään päälausetykitystä, mutta kerronta on osittain liiankin perusteellista.

Innostuin tästä uudesta kotimaisesta lastenkirjatuttavuudesta Sinisen linnan kirjaston sivuilta. Meillä ollaan Tatu ja Patu -, Risto Räppääjä - ja Ella-kirjojen vankkumattomia suurkuluttajia, mutta olen jo jonkin aikaa kaivannut tähän vauhtikolmikkoon vaihtelua. Tartuinkin nyt uteliaana Ruben-sarjan kolmanteen osaan. Aikasemmin sarjassa ovat ilmestyneet Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sekä Ruben ja Harman kartano. Varsinkin Ruben ja rouva Mallamudin tapaus alkoi kiinnostaa valtavasti, koska ihastuin rouvaan aivan päätä pahkaa. Lastenkin innostus oli sitä luokkaa, että luemme varmasti sarjan muutkin osat.

Ruben ja ratikkaralli on kaikkinensa laadukasta, kotimasta lastenkirjallisuutta. Kestosuosikkien lukemisen keskellä kannattaa tosiaan vilkuilla vähän sivuilleenkin ja tarttua uusiinkin tuttavuuksiin.

Tällä kirjalla päätän lukutaitokampanjaviikon ja totean, että sain kuin sainkin luettua 5 kirjaa. Haastankin lukijani nyt lahjoittamaan vähintään euron jokaisesta lukemastani kirjasta Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön! Kiitos osallistumisesta!