Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, 2013Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 281
Mistä sain kirjan: oma ostos
Kun lapset on peitelty ja siunattu sänkyihinsä, kietoutuvat karheat sormet hiljaiseen huokaukseen, Herra siunaa ja varjele meitä, ole meille armollinen. Kun puoliso maate mennessä lupaa uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, on raskasikeinenkin päivä kevyt ja valoa tulvillaan ja uni autuas ja syvä. (S. 265)
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on kaunis kirja. Sen kieleen tekee mieli kääriytyä kuin syliin. Sen kertoma rakkaustarina täyttää sydämen ilolla. Sen kuvaama uupumus on tuskaa. Sen kuvaama yhteisöllisyys on yhtä aikaa turvapaikka ja pimein luola, josta ei ole poispääsyä. Sen kuvaama äidinrakkaus käy helvetissä, jossa lapset jäävät ilman äitiä. Siinä usko ja rakkaus ovat lopulta omia: Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut. (S.281.)
Taivaslaulu kertoo Aleksin ja Viljan rakkaustarinan. He ovat vanhoillislestadiolainen aviopari, jolle on kuuden avioliittovuoden aikana siunaantunut jo neljä lasta. Aleksi käy töissä, Vilja hoitaa alle kouluikäisiä lapsia kotona. He ovat tilanteessa, jossa ultrassa käynti on ainut tilaisuus olla kahden, kuin treffeillä. Arki on puuroja ja kiisseleitä ja ruisleipää, kumisaappaita ja lasten loputtomia kysymyksiä. Avioparin rakkaus elää arjen keskellä. Molemmat näkevät kauneutta ympärillään, osaavat löytää toisistaan ja lapsistaan onnen. Mutta liika on liikaa. Kun rakkaus alkoi, rakastuneen miehen sydän lauloi suvivirttä, mutta nyt aviovaimon mielestä suomen kielen kaunein sana on kohdunpoisto. Milloin rakastelusta, jonka piti olla heille yhteyttä, voimaa ja iloa, on tullut pelkäämistä?
Vanhoillislestadiolainen yhteisö kieltää ehkäisyn. Sen oppien mukaan Jumala on asettanut jokaiselle perheelle ne lapset, jotka heidän ovat. Jos ehkäisemällä estetään näiden lasten syntyminen, tehdään syntiä. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. (S. 45.) Vilja näkee ympärillään uskonsisaria, suurperheiden äitejä, jotka tyynesti täyttävät tehtävänsä. Mutta raskaudet kuluttavat Viljaa. Hän tuntee vanhenevansa liian nuorena, hänen kehonsa ja mielensä eivät kestä yhä uusia raskauksia. Hän on kadottanut kehonsa rytmin. Hän tuntee kipua ja ahdistusta. Ahdistusta ja kipua. Molempia yhä enemmän.
Vilja pohtii elämäänsä lestadiolaisnaisena: Olen vapaa nainen. Lestadiolaisnaisen ei tarvitse kulkea ihmismarkkinoilla. Hän saa olla oma itsensä, ei tarvitse meikkejä, vaan on paljas ja tavallinen, ei trimmaa itseään miellyttääkseen ulkomaailman silmää. Toisaalta: Olen kahlittu nainen. Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämäää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minulla on lupa odottaa. (S. 38.)
Taivaslaulu on kerrottu sekä Aleksin että Viljan näkökulmasta. Vilja kertoo nykyhetkestä ja hänen voimiensa hiipumista on järkyttävä seurata. Uupumisen kuvaus on hyvin todentuntuista. Aleksi ihmettelee Viljan muuttumista, muistelee rakkauden syttymistä, mutta myös omaa lapsuuttaan. Sieltä löytyy selitys Aleksin analyyttisyyteen ja tasapainoon. Hänestä on kasvanut itsenäinen ajattelija ja yhteisön kritisoija. Välillä seurataan sivusta lasten nukkeleikkejä, joissa maailmaa yritetään ymmärtää ja järjestää. Leikit ovat aidon tuntuisia ja synkkenevät sitä mukaa kuin äiti sairastuu. On turha luulla, että äitien uupumus ei välittyisi lapsiin. Aviopuolioiden toisilleen kirjoittamat kirjeet saavat lukijan itkemään - on todellakin kyse elämästä tai kuolemasta.
Lisäksi tarinassa seurataan blogia, jota Aleksi pitää anonyymina. Hän kertaa blogissaan vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja nostaa esiin tulenarkoja asioista, muun muassa kyseenalaistaa ehkäisykiellon - hän pyrkii avoimuuteen ja keskusteluun. Mietin lukiessani, olisiko näitä blogitekstejä tarvittu, sillä ne rikkovat kaunokirjallisen kerronnan. Mutta nyt jotenkin ajattelen, että niiden muoto on kuin malli, jolla kipupisteistä voisi keskustella. Taivaslaulun loppuun kirjoitettu epilogi on kuitenkin mielestäni turha, vaikka kirjan loppulause on ehkä kaunein ikinä ja ansaitsee tulla tässä toistetuksi: Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.(S.281.)
Rauhalan Taivaslaulu soi suomen kieltä. Siinä vilisevät ikiaikaiset Kantelettaren säkeet, kansanlaulut, kehtolaulut: Kun ei se emo poloinen saane lasta nukkumahan. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun. Tupakkarulla. Aina löytyy Siionin laulujen tai virren säe joko lisäämään ahdistusta tai lohduttamaan: Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgatan. Joka aamu on armo uus. Rakkaus on silkkaa korkeaveisua, perhe suoraan jouluevankeliumista: Minä olen rakkaani oma, minuun hän tuntee halua!; Aleksi oli Joosef, Vilja Maria ja joulu lähestyi. Lapset väläyttelevät pohjoispohjalaismurretta: Me löyettiin terhomatoja, kamalasti terhomatoja!
Taivaslaulu on puhutteleva teos. Sen kauneutta ja koskettavuutta on ylistetty blogeissa pitkin kesää, eikä suotta. Lähes jokaisessa blogissa kirja on jo luettu, ja siitä on pidetty valtavasti. Rauhalaa pidetään rohkeana naisena, ja nyt näyttää siltä, että rohkeus todellakin punnitaan, kun lööppilehdistö on nostanut kirjasta kohun ja nimennyt lestadiolaisäidit synnytyskoneiksi. Mutta jos joku nyt lööppien perusteella tarttuu kirjaan tuomitakseen lestadiolaisuuden tai päästäkseen kauhistelemaan ja säälimään äitiraukkoja, tulee pettymään pahan kerran.
Taivaslaulu ei ole kauhukertomus. Se kertoo uskosta, yhteisöstä ja rakkaudesta hyvin kauniisti. Kirjalla on toki yhteiskunnallinen sanoma, joka on vahvasti armon ja suvaitsevaisuuden, inhimillisyyden sanoma. Ja ovathan kaunokirjat ennenkin muuttaneet maailmaa - ehkä tämäkin muuttaa sitä vähän parempaan suuntaan. Mutta ennen kaikkea kirjan lukija pääsee nauttimaan loistavasta kaunokirjallisuudesta. Minä tiedän paikkani maailmassa ja olen onnellinen. En tahdo loitontua rakkaudesta, joka suostuu vaivaan ja rukoilee voimansa Jumalalta. Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä osaansa. (S. 265-266.)
Todella upean arvion olet kirjoittanut! Nyt on tosiaan ollut julkisuudessa paljon tästä kirjasta, ja Rauhala esiintyy Inhimillisessä tekijässäkin tässä lähiaikoina (en muista päivää tähän hätään). Minusta tämä oli rohkea ja hieno kirja, joka on mielessäni vähän väliä. Ihana Rauhala!
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoista!
PoistaRauhalan teksti on hyvin kaunista ja soljuvaa, kuin musiikkia. On todella hieno kirja! Jään odottamaan lisää.
Kauniisti kirjoitettu arvio, sellaisen tämä kirja ansaitseekin. En oikein tajua minäkään, mistä iltapäivälehdet ovat lööppinsä repineet. Eivät vissiin ole kirjaa lukeneet, mutta kohu pitää silti nostattaa vaikka väkisin. Ikävää on, että se tehdään Rauhalan fiktiivisen romaanin kustannuksella.
VastaaPoistaMinusta tämä kirja ei ole edes uskontokielteinen, oikeastaan jopa päinvastoin. Eiköhän aika moni uskontokunnasta riippumatta joskus elämänsä aikana sitä paitsi kyseenalaista uskonsa. Toivon minäkin, että moni lukee kirjan itse ja pitää mielessä, että lehtien tavoite tuntuu olevan vain kohun nostattaminen.
Kiitos, Elegia! Koin aivan samoin tämän kirjan, eli en pitänyt tätä yhtään uskontokielteisenä. Oli jotenkin elähdyttävää lukea nykypäivänä näin syvälle tunteisiin ja uskoon uppoava kirja. Tässä oli sielukkuutta ja kauneutta hyvin paljon. Toivon, että moni nyt lukee kirjan ja saa ajattelemisen aihetta - mutta ennen kaikkea vahvan lukukokemuksen.
PoistaIlman Blogistaniaa en varmasti olisi ymmärtänyt kirjaan tarttua, vaan olisin lööppien perusteella arvellut kirjan liian rajuksi tai jopa paljastuskirjallisuudeksi, joka ei kiinnosta yhtään. Kiittelen taas blogisavuja! Osui aivan sieluuni tämä kirja.
Minäkin pidän kovasti tästä arviostasi, olet hienosti nostanut esiin asioita, jotka valaisevat Rauhalan tapaa katsoa asioita monelta suunnalta.
VastaaPoistaRauhala tosiaankin sai ymmärtämään ja ajattelemaan rakkautta, uskoa ja yhteisöllisyyttä. Yritin kirjoittaa siitä, kuinka huima lukukokemus tämä oli, kiitos Erja!
PoistaHieno arvio, laitetaan kirja varaukseen.
VastaaPoistaTänään Rauhala Inhimillisessä tekijässä kertoi käyttäneensä myös blogeja kirjaa kirjoittaessaan. Keskustelussa oli mukana myös pappi Sari Valto ja yhteisön jättämään joutunut Rebekka Naatus. Syvälle luotaava ohjelma taas.
Kiitos! Kirja on lukijansa ansainnut.
PoistaEn päässyt tv:n ääreen kummallakaan Inhimillisen tekijän esityskerralla, joten olen Areenan varassa. Ilmeisesti ohjelma kannattaa katsoa.
Hienosti kirjoitettu, ja olen samaa mieltä oikeastaan kaikesta, mitä tuot esiin :-). Minä juutuin naisenelämän kuvaukseen ja toin sitä esiin blogissani.
VastaaPoistaKäynpä kurkkaamassa postauksesi!
PoistaKiitos kauniista sanoista! Kirja on hieno, kaunis kokonaisuus.
Olipa kiva, analyyttinen postaus. Mukava, että kaikki eivät lue kirjaa lööppikuvausten tapaan.
VastaaPoistaLuin eilen Taivaslaulun loppuun. Olen itse vl-nainen ja suuren lapsikatraan työssä käyvä äiti. Koin myös kirjan kielellisesti kauniina kuvauksena, ihana rakkaustarina. Äitiyden valopuoletkin havaitsin, mutta silti jäi ristiriitainen olo. Monessa kohtaa oli vaikeaa, mahdotonta katsoa peilistä uskonnollista viitekehystä. Kamalinta luettavaa minulle oli "pakkopanemiset" ja lasten aivopesu. Nämä asiat eivät kuulu ainakaan minun uskon todellisuuteen. Minulle usko on pääsääntöisesti iloinen, voimia antava asia. En koe uskovani lakihenkisesti, minun tekemisiäni ei kukaan kyttää, mutta Vilja oli uskon osaltakin kahlittu nainen. En koe jääväni paitsi mistään oleellisesta, vaikka usko vaikuttaa elämän valintoihini.
Olen kasvanut hyvin tasa-arvoisessa perheessä. Myös oma nykyinen perheeni on hyvin tasa-arvoinen. En voisi kuvitellakaan, että mies tai miehet määräisivät tai alistaisivat. Olen aina saanut sanoa mielipiteeni niin kotona kuin rauhanyhdistykselläkin. Eikä minua kummassakaan ole vaiennettu, vaikka olen tuonut epäkohtiakin ilmi. Siksi minun oli vaikea samaistua kirjan naisen asemaan.
Tiedän, että osalle vl-naisista suurperheen kasvattaminen on erityisen raskasta. Minäkin olen monesti uupunut. Välillä olen tarvinnut elämän uudelleen järjestelyä, jotta olen selvinnyt aallon pohjalta, mutta silti en ole koskaan osannut laittaa uupumusta lapsimäärän syyksi. En ole ostanut raskaustestejä säästöpakkauksissa - ehkä jatkossa ostan, kun nyt tiedän, että niitä myydään sellaisissa, mutta joka kerta raskaustestiä tehdessä, olen toivonut sen näyttävän kahta viivaa. Uskokoon ken tahtoo. Minun lapseni ovat saaneet syntyä toivottuina. Nyt meillä on pitempi tauko (ei seksistä vaan raskaudesta). Nuorin on toisella vuodella eikä vauvaa ole vielä kuulunut. Välillä jo herää huoli, että emmekö enää saakaan uutta vauvaa. En osaa kirjoittaa yhtä runollisesti kuin Rauhala, mutta kirjoitan siksi, että tämä toisenlainen vl-todellisuuskin on totta. En kiellä, etteikö Viljan todellisuuskin olisi jollekin totta.
Kotimme ei ole aina pullantuoksuinen, usein on paha siivo, rähinää ja kinaa riittää, itsekin välillä raivostun. En ole yhtä hyvä äiti kuin Vilja, mutta silti koen eläväni uskovaisena onnellista ja rikasta elämää. Minun tekemisiä tai tekemättä jättämisiä ei kukaan kyttää. Omatunto ohjaa valintojani. En koe, että elämässäni on jotain, josta jäisin paitsi. Vapaa-aika on tosin monesti kortilla, mutta ajattelisin sen kuuluvan näihin ruuhkavuosiin. Ehdin kyllä toteuttaa myöhemmin muita haaveitani.
Kirjassa jäi kovasti ärsyttämään se, että pyhäkoulunopettajat kuvatiin julmiksi aivopesijöiksi. Olen istunut muutaman kerran pyhäkoulussa lasteni kanssa. Ajattelisin, että kyllä vl-pyhäkoulujen sisältä on se, että kerrotaan siita, mitä Jeesus teki ja opetti. Jokaisessa pyhäkoulussa tulee myös esille se ihana lohtu, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi. Ei lapsia ainakaan nykyaikana pyhäkouluissa pelotella helvetillä. Jossakin seurakuntapäivillä tulikin ihanasti esille se, että lapsille olisi tärkeintä opettaa sitä, että meillä on armollinen ja rakastava Jumala. Siksi tuntui, että osa kirjan kuvauksista ei oikein istunut vuoteen 2012. Keräsikö Pauliina sittenkin eri vuosikymmenten raflaavimmat opetukselliset epäkohdat samojen kansien sisälle? Näitä vinoiluitahan on netti täynnä ja kirjoittajina on yleensä entiset, liikkestä kivulla eronneet.
Yhdellä keskustelupalstalla tuli hauskasti ilmi se, että varmasti kirkosta eronneen kuvaus kirkosta ei olisi kovin uskottava/kattava. Tätä voisi soveltaa tietysti tähän kirjaan ja Pauliina Rauhalaan, mutta kun Rauhala on älykäs ihminen, hän on osannut sijoittaa sovivasti todellista kerrontaa ja uskon tuomaan lohtua kirjaan niin, että koko kirja tuntuu uskottavalta. Minun uskon todellisuus se ei onneksi ole. Epäilenpä, ettei kovin monen muunkaan.
Kaunokirjallisena teoksena arvostan Rauhalan tekstiä.
Kirja teki minuun syvän vaikutuksen kauneudellaan. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kaunokirjallisena teoksena Rauhalan kirja on onnistunut. Minusta siinä kuvattiin myös uskoa hyvin kauniisti, siksi aloitin ja päätin arvionikin nimenomaan uskon kuvauksiin. Minusta nämä sinun tuntemuksesikin siis tulivat kirjassa esiin.
PoistaOlen kotoisin paikkakunnalta, jossa on vahva vanhoillislestadiolainen yhteisö. Olen sivusta seurannut pääosin onnellisia ja tasapainoisia perheitä, joissa usko on kirkastanut ihmisten elämää. Isot lapsiperheet ovat olleet tavallisia ja onnellisen oloisia ja osittain siksikin itsellänikin on ollut haave isosta lapsilaumasta. Ymmärrän hyvin, että isonkin lapsikatraan keskellä voi haaveilla aina vain uudestakin lapsesta.
Aikuisena olen kuitenkin huomannut myös muunlaisia totuuksia, eli niitä uupuneitakin äitejä, joita en lapsena nähnyt lapsiparven takana. Kaikki eivät jaksa. Minusta on hyvä, että kirja tuo heidät esiin, ikään kuin antaa heille ääneen. Ja tässä kirjassa myös toivon siitä, että uupumuksesta voi selvitä. Ja kuka tahansa äiti, ei vain uskovainen äiti, voi selvitä täydellisestä uupumuksesta. Kirja auttaa ymmärtämään heitäkin.
Toivon todellakin, että helvetillä uhkailemiset ja jyrkät tuomitsemiset olisivat historiaa. Ainakin niistä nyt ilmeisesti keskustellaan.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, keskustelu uskonnosta johtuvista epäkohdista on tärkeää niin vl-yhteisössä kuin muuallakin. Se on kirjan uskonnollinen anti. On tärkeää keskustella niin äidin jaksamisesta kuin siitä, miten lapsille puhutaan uskosta. Ratkaisun uupumuksen selviytymiseen saa kuitenkin jokainen perhe päättää itse. Itse olisin kokenut hirveän loukkaavana, jos puolisoni olisi yksin päättänyt sterilisaatiosta. Olisin kokenut, että minulta olisi viety oikeus vaikuttaa siihen, haluanko lapsia.
PoistaTotta, tärkeitä keskustelunaiheita. Olen samaa mieltä myös siitä, että ehkäisystä päättäminen on pariskunnan yhteinen asia. Tässä kirjassa koin kuitenkin Aleksin ratkaisun ainoana mahdollisena, koska Vilja ei uskonsa vastaisiin päätöksiin kyennyt ja kyse oli hänen hengestään.
PoistaKiinnostava kirjoitus ja keskustelua tärkeästä kirjasta.
VastaaPoistaMinä luin kirjan kauneuden ja rakkauden, yhteisön voiman. Luin kuitenkin myös kritiikkiä. Naisen asemaa yhteisössä kirja mielestäni tutkii ja sitä, onko naisella oikeutta päättää omasta kehostaan uskonsa vuoksi. Aihe on mielestäni tärkeä ja yhteiskunnallisesti merkittävä. Siksi kirja on varmasti herättänyt myös valtavan kuohunnan. Aihe on niin kovin yksityinen ja kuitenkin sitä saatetaan käsitellä joissakin yhteisöissä asiana, joka kuuluu kaikille.
Tärkeä ja rohkea kirja.
Olen lukenut ja kokenut kirjan hyvin samalla tavalla kuin Sinäkin, ja kävinkin juuri kommentoimassa blogiisi. Tästä kirjasta on jäänyt hyvin vahva mielikuva hyvästä kaunokirjallisesta teoksesta, ja hyvä mieli siitä, että sen vaikutus on varmasti suuri. Yhteiskunnallinen romaani tämä on, todellakin.
Poista