Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011
Suomentaja: Ilona Nykyri
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Eveliina Rusanen
Sivuja: 200
Mistä sain kirjan: oma ostos
Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken oli syksyn lukupiirikirjoja, ja se jäi koko lukupiirille mieleen varsin hyvänä lukukokemuksena. Mikään huikea elämys kirjasta ei tullut, mutta keskustelu rönsyili mukavasti ja kirjallisia ansioitakin löydettiin.
Kirjassa eletään kuumaa kesää Itä-Saksassa eli DDR:ssä. Muuri on murtunut edellisvuonna (9.11.1989), ja muutoksen tuulet puhaltavat. Pienellä maatilalla on epävarma tunnelma - mitä uusi vapaus tuo tullessaan, mitä mahdollinen jälleenyhdistyminen tuo tullessaan? (Jälleenyhdistyminen toteutui 3.10.1990.) Lännessä kaikki on niin suurta, keskitytään luonnonmukaiseen viljelyyn tai on tehostettu tuotantoa. Miten on mahdollista pärjätä kilpailussa?
Kesällä maatilan pojan, Johanneksen, tyttöystävä, 16-vuotias Maria, muuttaa myös tilalle ja yrittää löytää paikkaansa tilan töiden keskellä. Johannes innostuu valokuvauksesta, eikä tunnu Mariaa enää näkevänkään muuta kuin linssin läpi. Tyttö tutustuu naapurin kummalliseen erakkomieheen ja heidän välilleen syttyy suhde. Jotenkin sekin kuuluu muutosten kesään.
Intohimoisen rakkaussuhteen kehittyminen on kirjan keskeinen juoniasetelma, mutta yhtä tärkeänä kulkee itäsaksalaisten selviytymistarina. Heitä pidettiin kummallisina maalaisjuntteina ja tuossa vaiheessa mietittiin, millainen taakka heistä yhtenäisessä Saksassa muodostuisi. Kirjassa kuvatun maatilan tulevaisuus näyttää kyllä hyvältä, sillä ihmiset ovat yritteliäitä. Yhdistyminen vaatii kuitenkin heiltäkin kyyneliä, eivätkä kaikki toivu koskaan valtiosta nimeltä DDR.
Yksityisten ihmisten kokemukset erillisistä Saksoista ja uudesta alusta ovat hyvin konkreettisia: Länsi-Saksaan loikannut poika perheineen tulee vihdoin käymään, kylpyhuoneeseen alkaa kertyä emännän uusia voidepurkkeja ja hajuvesiä, vierailut Länsi-Saksan kaupunkeihin paljastavat itäsaksalaisten nukkavierut vaatteet ja herättävät heissä alemmuuden tunteen, haaveillaan vapaasta opiskeluelämästä läntisessä kaupungissa. Tämä oli kirjan vahvinta kerrontaa.
Rakkaussuhde, jossa tyttö on selvästi liian nuori ja mies liian paljon jotain muuta (lukekaa itse), oli kuvattu uskottavasti. Tunteiden hauraus ja intohimon syttyminen välittyivät todellisina nuoren naisen näkökulmasta kerrottuina. Kotileikit ja haaveilu tuntuvat sopivan molemmille osapuolille. Mutta silti, silti, minua asetelma kauhistutti ja kummastutti, koska en ymmärtänyt kumpaakaan osapuolta - ja tässä kohtaa moralisoin oikein olan takaa ja kerron, että teki pahaa lukea. Eikä asetelmaa varsinaisesti pelastanut sekään, että Maria kantaa koko kesän Karamazovin veljeksiä kainalossaan ja muistelee rakastellessaankin otteita kirjasta. Tavoitteena on varmaankin kuvata eteeristä ja älykästä nuorta naista, mutta minusta klassikon siteeraus loi vain teennäistä draamaa. (Ja herätti toisaalta innon lukea klassikko, jonka tunteminen olisi varmasti syventänyt tätä lukukokemusta.)
Kokonaisuudesta muodostui kuitenkin varsin toimiva lukukokemus, ja mieleen nousivat uutiskuvat Berliinin muurin murtumisesta. Olin silloin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa ja muistan sen huikean onnen tunteen, joka niistä kuvista syntyi. Parempi maailma oli konkreettisesti siinä, ja 19-vuotiaana ajattelin, että se alkaa olla jo täydellinen.
Kirja on luettu paljon, ainakin blogeissa Leena Lumi, Reader, why did I marry him?, Erjan lukupäiväkirja, Café pour les idiots, Mari A:n kirjablogi, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sallan lukupäiväkirja, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjainten virrassa.
Kirjan myötä kuittaan pisteen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Mäkitupalaisen elämä alkoi.
Hieno startti haasteelle, kuulostaa kiinnostavalta! Mäkitupalaisen elämä on varsin vaatimatonta, mutta toisaalta myös huoletonta :)
VastaaPoistaKirja sopi kuin nakutettu haasteeseesi, Marile!
PoistaMäkitupalaisena on vähän vaatimaton olo, mutta jotenkin ollaan leivänsyrjässä kiinni...
Minä ymmärsin Marian ja Hennerin suhteen. Nuoret tytöt ovat monesti niin yltiöromanttisia, varsinkin silloin kun heillä on tyhjää aikaa haaveiluun. Henner taas on erikoinen, yhteisön laidalla elävä, jotenkin iätön hahmo. Juuri tällaiset salaperäiset tummat miehet ovat parhaita kohteita nuoren tytön vietille. Ensihimon haihduttua mukaan tulee vielä hoivavietti: minä parannan tuon synkän miehen ja puhallan surun pois.
VastaaPoistaHennerhän siinä sitten yrittää kokemuksensa opettamana olla järkevämpi.
Palautit kirjan mieleeni niin elävästi, että melkein haluaisin lukea sen uudestaan, samoin Karamazovin veljekset.
Voimakas samaistuminen kirjan henkilöihin kuuluu mielestäni myös nuoruuden haaveiluun samoin kuin salaiseen suhteeseen heittäytyminen.
Rakkaussuhde oli perusteltu ja uskottavakin. Voihan noin käydä, sillä nuorena sitä rakastuu järjettömästi ja usein. Pohdin myös, kuinka paljon Länsi-Saksa vertautuu kirjassa Henneriin - kiehtovaa, kiellettyä, rajua huumaa, joka lupaa enemmän kuin mihin oikeasti pystyy. Silti en oikein voinut sulattaa suhdetta. Saattaa olla, että tyttärien äitinä vain ahdistuin liikaa.
PoistaSitä minäkin ajattelin ja aioin laittaa tuohon äskeiseen kommenttiin: tyttärien äideille tulee huoli, miten omien käy. :) Minulla kun poikia (heidän kohdallaan huolehdin vain, että löytäisivät jonkun eivätkä jäisi yksin), niin eläydyin tätä kirjaa lukiessani vain omaan tyttönuoruuteeni. Olin juuri tuollainen Marian tapainen yliromanttinen ja arkisen tylsänä kokeva, suurta intohimoa ja suhdetta kaipaava, huokaileva neitokainen. Onneksi ei käynyt kovin huonosti, kaikki mahdollisuudet oli. Jos minulla olisi tyttöjä, niin toivoisin, että he kokisivat maailman realistisemmin ja että heillä olisi paljon puuhaa ja harrastusta, niin etteivät ehtisi virua romanttisissa haaveissaan.
PoistaLänsi-Saksa ja Henner? Hmm... toisaalta Henner oli dekadentti ja saattoi edustaa myös jotain vanhaa, taaksejätettävää. Marian poikaystävä ja perhe tähtäsivät uutta kohti.
En tiedä, voiko teinityttö kokea maailmaa kovin realistisesti, vaikka kuinka olisi puuhakas eikä haaveiluun taipuvainen. Vaaran paikkoja riittää. Enkä todellakaan toivoisi Hennereitä omille tyttärilleni.
PoistaNiin, en tiedä Henner-tukinnasta. Viettelevä ja raju länsi rinnastuu mielestäni enemmän häneen kuin tuttuun Johannekseen. No, tämä on silkkaa hölynpöly-tulkintaa, mutta ajatuksilla on kiva leikitellä.
Siinä on hieman samaa kuin katselee poliitikkoja ja muita julkkiksia nuori nainen kainalossa mm. presidentin Jenni.
VastaaPoistaMinusta romaani oli huikea ja rakkausromaanina uskottava...Mariahan ei luopunut kummastakaan miehestään...Berliinin muurin purkaminen sopi hienosti kirjan miljööseen.
Minulle tämä ei noussut huikeaksi, mutta varsin hyväksi kuitenkin. Saksojen jälleenyhdistyminen oli kiinnostavin osa kirjaa.
Poistakirjassa on kyllä mitä kiinnostavin aihe, Saksojen yhdistyminen... Pistän nimen korvan taa :)
VastaaPoistaSuosittelen luettavaksi, vaikkei tämä ihan ykköskaartia ollutkaan minulle! Tässä oli kuitenkin oikein hyvää ajankuvaa.
PoistaTämän kirjan haluaisin kovasti lukea. Puutteistaankin ja pienestä epäuskottavuudestaankin huolimatta tämä kuulostaa hyvältä, ja sitä paitsi kiinnostaisi lukea DDR:stä, josta olen lukenut niin kovin vähän.
VastaaPoistaSaksan jälleenyhdistyminen on siinäkin mielessä hurjan mielenkiintoinen historiallinen tapahtuma, että meidän ikäluokkamme on ollut siihen aikaan jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä (minä olin lukion ekalla ja sinä hieman vanhempi) - siksi sen muistaa niin hyvin ja se limittyy historialliselle aikajanalle sopuisasti sinne omien kasvukipujen joukkoon. :) Muistan, miten Saksojen tilanteesta keskusteltiin historian ja äidinkielen tunneilla, ja miten ihmeellistä se kaikki oli, kun itse oli elänyt vain sitä aikaa, kun oli kaksi erillistä Saksaa.