Hannu Väisänen: Elohopea

Hannu Väisänen: Elohopea, 2016
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 363
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Hannu Väisäsen Elohopea on viides osa hänen omaelämäkerrallista romaanisarjaansa, joka kertoo Antero-nimisen oululaispojan elämästä. Nyt päästään Pariisiin.

Ei sinne kuitenkaan noin vain päädytä, vaan sinne kypsytään. Ensin Antero koettaa siipiään musiikin alalla ja opiskelee vakavin aikein laulua. Ammattilaulajaa hänestä ei kuitenkaan tule. Kun kuvataiteilijan työkään ei tunnu lyövän leiville, Antero palaa kotikaupunkiinsa Ouluun: Tässä on entisellä merenpohjalla makaava, verilettujen ja muun vaakasuoran ruoan matala kaupunki, josta ainoastaan yksi vesitorni kohoaa esiin. Sillä on vauraudestaan huolimatta vain kaksi vuodenaikaa, kaamos ja kuollut kausi. Tervalla ja sittemmin sellun lemulla rikastunut kaupunki, joka ei mieluusti ota takaisin sitä, joka ei ole menestynyt. (S. 54.)

Antero palaa vain huomatakseen olevansa valmis lähtemään. Pariisiin. Mukaan lähtee entisestä elämästä vain tädin vanha tarjotin.

Jos lukija odottaa romantisoitua Pariisi-kuvausta, villiä taiteilijaelämää tai suurta menestystä, joka tarttuuu kuvataiteilijan takinliepeeseen, hän pettyy. Pariisi on tyly, melkeinpä julma, kaupunki. Sen kadut ovat harmaita, sade yhtä märkää kuin muuallakin ja ihmiset vähintäänkin kummallisia. Pienin askelin Antero asettuu asumaan, ehkä jopa kotiutuukin. Hän hakee taiteeseensa - ja elämäänsä - vapaana kimmahtelevaa elohopeaa.

Antero myös pyöräilee öisessä Pariisissa, kuten hän pyöräili aikanaan Oulussakin. Kirjan kappale, jossa hän esittelee öisen Pariisin, soi sävelenä: - - alan taas kuunnella pyöräni aikaansaamaa omalaatuista musiikkia, vaihteiden, ketjujen, jarrujen, kumien ja soittokellon yöllistä kaanonia (s.186). Jos joskus vielä pääsen Pariisin, aion ottaa tuon kirjan kappaleen matkaoppaakseni.

Anteron onnettoman pieni, mutta sitäkin värikkäämpi, ystäväverkosto pitää toisistaan huolta, mutta elämä on julmaa. Rakkaus varsinkin. Kokotti on elättäjiensä armoilla, Jean-Jacques etsii kiihkoa Pariisin siltojen alta. Toiselle heistä käy lopulta hyvin. Kumpikin ystävä on kuvattu armottomasti kaikkine vikoineen, mutta myös suurella rakkaudella ja lämmöllä. Heidät voi nähdä ja kuulla edessään, heitä oppii rakastamaan. Surukin on yhteinen.

Elohopean kantava voima on musiikki. Antero kuulee sen kaikkialla, se liittyy kaikkeen ja nostaa esiin myös muut aistimukset. Oivalluksia satelee ja elämykset yllättävät. Vaikka Anteron kuulema musiikki ei olisi lukijalle tuttua (kuten ei minullekaan), Anteron sanallistamana musiikin voi melkein kuulla korvissaan. Lukija nauttii.

Väisäsen tyyli villiintyy kirja kirjalta. Elohopeassa arkisetkin tilanteet nousevat tuttuun tapaan lentoon, mutta nyt groteskit piirteet kasvavat, kaunis ja ruma kulkevat yhtä jalkaa. Välillä rumuus melkein musertaa: Mikä musiikki pannaan tässä kohdassa soimaan? Oi Sallimus, anna minulle oikea musiikki kuvaamaan vuosikausiiin pesemättömien lakanoiden värit, ainokaisen patjan kuoppaisuus, talon yksinäinen lysyyn maattu vuode, repaleisten ikkunaverhojen tummuneet laskokset ja laskosten välissä vaaleat auringon haalistamat raidat, joista ymmärtää verhojen olleen pitkään liikkumattta. Mikä musiikki pannaan soimaan limaisen vahaliinan ylle, pöydälle jolla on - surkeasti punotun pannunalusen päällä - ainakin kaksi vuotta seissyt, pannussaan kymmeniä kertoja lämmitetty höyste. (S. 235.)

Kirja kirjalta kiinnyn Anteroon yhä tiukemmin. Kun Antero Elohopean lopussa etsii rakkautta ja sellaisen lopulta löytää, olen minäkin onnellinen. Parin ensi tapaamisen kuvaus on niin herkkä, että huomaan pidättäväni hengitystä. Kirja päättyy metroasemalle, jonkin uuden ja lupaavan äärelle.

Olen blogiaikanani lukenut Väisäsen Finlandia-palkitun Toiset kengät -kirjan, joka on omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Taivaanvartijat, sarjan neljäs osa, oli minulle vuoden 2013 paras kotimainen kirja. Viime vuonna nautiskelin Väisäsen novellitaiteesta kirjassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Erityisesti ihastuin hänen maagista realismia sisältäviin, Japaniin sijoittuviin tarinoihinsa.

Jonkinasteista maagista realismia syntyy siitä tavasta, jolla Antero - siis Väisänen - kokee ja kertoo maailman. Se on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuista. Tässä on myös selitys sille, miksi Hannu Väisänen on lempikirjailijoitani: Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä. Muistan heti useampia esimerkkejä. Melkein aina niissä on kyse banaalin ja ylevän yhdistelmästä. (S. 252.)



Elohopea on luettu Kirsin Book Clubissa, jossa Kirsi sekä arvioi kirjan että kertoo julkkareista, jotka olivat samalla myös näyttelyn avajaiset. Juhlissa on kovin lämminhenkinen tunnelma. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 4. Kirjassa rakastutaan.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.